Flaubertin uni

René Magritte

Flaubert on unessaan leijonan kanssa samassa häkissä. Leijona on syönyt Flaubertin sanat, joten hän yrittää saada sen oksentamaan. Niin hän saisi sanansa takaisin.

Ehkä minun pitäisi kääntyä Tommi Melenderin puoleen saadakseni tietää, kirjoittiko Flaubert todella jossakin tällaisesta unesta. O:lle uni oli outo. O:n ja Melenderin lisäksi en keksi muita, joilta kannattaisi kysyä Flaubertin unesta. 

Väitetty uni on Monika Helferin romaanissa "Missä isä on?". Sen kertoo henkilö, jonka puheisiin ei välttämättä ole luottamista, sillä hänellä on vahva suhde fiktioon. Henkilö on kertojaminän isä. Isälle mikään ei ole niin tärkeää kuin kirjallisuus. Tai ei ollut – nyt isä on jo kuollut. Kertojaminä menee tapaamaan äitipuoltaan ja ilmoittaa, että on aikonut kirjoittaa isästä romaanin. Äitipuoli kysyy: "Toden vai keksityn?" Kertoja vastaa, että molempia, mutta enemmän keksityn. Ja tämä enemmän keksitty hahmo sitten kertoo Flaubertin leijonaunesta tilanteessa, jossa oikeastaan puhuu itsestään.

Helfer on minulle uusi tuttavuus. Yleensä, jos erehdyn täällä kirjoittamaan kirjoista, jätän tarkoituksella teoksen ja tekijän nimet pois, koska en halua synnyttää kirjallisuuskeskustelua. Sellaisia kävin aikoinani riittävästi. Enimmäkseen ne olivat hölmöjä. Monet kirjallisuutta opiskelleet tai sitä muusta syystä harrastelleet osaavat kirjoittaa kirjallisuudesta mutta eivät puhua. Puheen kieli kulkee jossain muualla kuin kirjoitetun tekstin kieli. 

Helferin mainitsen vain siitä syystä, että minua ihastuttaa romaanin julkaissut kustantamo Huippu, josta kuulin ensimmäistä kertaa. Huippu julkaisee saksan kielestä suomennettua kirjallisuutta. Ällistyttäväksi toiminnan tekee se, että kaikki suomennostyöt tekee yksi ihminen. Hän myös omistaa kustantamon. Sellainen toiminta ei voi olla taloudellisesti kannattavaa. Pidän ihmisistä, joilla on kummallisia missioita.

Tänään on syysloman viimeinen päivä. Aamupäivällä kävin äidin kanssa Hietaniemen hautausmaalla etsimässä Hellevin sukuhautaa. Pitkään sitä etsimmekin. Lopulta äiti löysi oikean kiven. Nimet olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, mutta jos niitä katsoi vähän viistosti, sukunimen alusta saattoi saada selvää. Lainasin naapurihaudalta kukkamaljakon ja kaivoin sillä pienen kuopan kanervalle, jonka olimme tuoneet Hellevin sukulaisille. Äiti sanoi, että seuraavalla kerralla voimme tuoda kuusenoksia. Hellevin pihalla kasvaa valtava ja tuuhea kuusi. Siitä on leikelty oksia monille kuolleille, isällekin. Vaikea sanoa, perustuuko tämä havuttamisinto esikristillisiin pakanamenoihin, joilla suojataan vainajaa pahoilta hengiltä, vai arvelevatko läheisensä menettäneet, että kuolleet palelevat. Talvi tulee ja kuolleet on peiteltävä ikivihreällä. Ovat havut toki nättejäkin. 

Minä autoin äitiä lähettämään Helleville kuvan haudasta. Hellevi soitti heti kuvan saatuaan. Me istuimme äidin kanssa raitiovaunupysäkillä. Vaunuja kolisi ohi, kun äiti kuvaili Helleville yksityiskohtaisesti, millaista haudan etsiminen oli ollut ja miten lopulta melkein käsikopelolla oli pitänyt selvittää, mitä kivissä luki. Hellevi ja äiti vaihtoivat näkemyksiä siitä, mitä kivelle pitäisi tehdä, että siihen saisi vielä mahtumaan Hellevin ja Britan nimet.

Kahvilaan tulivat myös O, Aina, Elo ja Isla. Se oli trendikäs nuorisopaikka, naapuripöydät ääntä täynnä, ja äänet kaikuivat seinistä niin, ettei äiti varmaan paljon kuullut, mitä meidän pöydässämme puhuttiin.