Totuuksia ja junia

Eräänä aamuna sain arvata, kuinka monta savukeaskia mahtuu yhteen merikonttiin. Oikea vastaus on 20 000. Voi toki olla, että merikontit eivät ole standardikokoa ja tämä totuus koskee vain tietynkokoista merikonttia. Sitä paitsi nyt alkaa tuntua siltä, että O puhuikin savukekartongeista eikä -askeista. Vaan mitäpä siitä. Selkeät totuudet ja vallankin numeeriset totuudet ovat vakuuttavia. Pidän aamuista, jolloin O on virkeä ja istuu keittiönpöydän toiselle puolelle kertomaan minulle ihmeellisiä asioita maailmasta. Hän, matemaatikon lapsi, pitää luvuista. "Levitä sanaa", hän kehotti. Kas näin leviää totuus maailmaan.

Sunnuntaina istuin junassa. Minua vastapäätä istui kynä kädessä pieni poika, ehkä 7- tai 8-vuotias. Hänellä oli edessään ruutuvihon tyhjä aukeama. Hän tuijotti ikkunasta ulos, katsoi välillä vihkoaan, teki siihen kynällä merkintöjä ja nosti taas katseensa ikkunantakaiseen maisemaan. Yritin vaivihkaa kurkistella, mitä poika kirjoitti. Ainoa ymmärtämäni sana oli "topic". Muuten hän tuntui käyttävän salakirjoitusta, kenties lyhensi sanoja alkukirjaimiksi, sillä yhdelle riville ilmestyi STS, sen alapuolelle TKS, SHO ja RNG. Jossain puistolan tietämillä poika rypisti otsaansa ja repäisi vihkosta irti yhden lehden. Paperi oli leijailemassa junan lattialle, mutta minä sieppasin sen ilmasta kiinni ja ojensin pojalle. "Kiitos", hän sanoi. Olen vakuuttunut, että hänestä tulee kirjailija, koska hän osaa jo oikeanlaiset eleet. Pojan vieressä istui pieni hunnutettu tyttö, sisko varmaan, ja käytävän toisella puolella äiti, joka syötti tuttipullolla vaunuissa makaavaa vauvaa. Sisko ja äiti eivät kiinnittäneet mitään huomiota tulevan kirjailijan luomisentuskaan.

Toisessa junassa näin harmaapartaisen miehen, jolla oli päällään kiltti. Hän oli pudonnut penkiltä lattialle ja istui siellä hankalassa asennossa. Menin kysymään, tarvitseeko hän apua, ja vaikka vastaus oli epäselvästi artikuloitu, päättelin hänen tarvitsevan. Aloin kiskoa miestä pystyyn, mutta tehtävä osoittautui hankalaksi, sillä mies ei ollut ihan pieni eikä hän kyennyt ponnistamaan itse. Eräs nainen tuli avukseni. Tuimme miestä ja yritimme kääntää hänen jalkojaan sellaiseen asentoon, että jalkapohjat osuisivat lattiaan. Napakat opettajankomentoni ("Tähtää nyt se pylly penkkiä kohti!") eivät olleet järin tehokkaita, mutta lopulta saimme miehen penkille. Alkoi tuntua siltä, että lattialle jättäminen olisi ollut fiksumpaa, sillä mies huojui huolestuttavasti penkillä. Yritin etsiä junasta henkilökuntaa, mutta ei sitä ollut. Oven yläpuolisessa lapussa oli numero, johon voisi soittaa, jos ilmenisi häiriköintiä tai ilkivaltaa. Kilttimies istui kuitenkin ääneti paikallaan eikä näyttänyt hautovan ilkivaltasuunnitelmiakaan. Henki kulki.

Pääteasemalla kävelin koputtamaan veturin ikkunaa. Melkein yllätyin, kun veturikopissa oli ihminen, joka avasi ikkunan. Kerroin ihmiselle kilttimiehestä. Sanoin, että mies ei tule selviytymään kotiinsa asti eikä minnekään muuallekaan. "Kiitos tiedosta", sanoi ihminen. Toivottavasti hän teki asialle jotain. Kai VR:llä on omat noutajansa.

Tänäänkin ajoin junalla. Maireasti hymyilevä mieshenkilö toivotti minulle voimia työhöni. Luonnontieteellisessä museossa oli näytteillä eläinten jätteitä. Kun nosti huusinpöntön kantta, pääsi kurkistamaan, miten majava oli pureskellut puuta, millaisia ulosteita oli ja mitä kokoa oli minkäkin pöllön oksennuspallo.

Ala-asteiässä me kuljimme Siskon kanssa metsiä ja haaveilimme, että vielä kerran löytäisimme pöllön oksennuspallon. Ne oli mainittu biologian oppikirjassa. Kaikki, mikä pääsi kirjaan, oli silloin vielä jotenkin painokasta ja kiistatonta.