Olen vähän heikkona niihin videoihin, joissa nuoret tytöt laulavat kuolemasta tai muusta painavasta ja vain vaivoin kykenevät pidättämään nauruaan. Kun laulu on lopussa, he yleensä repeävät. Ehdoton suosikkini on ollut Agathen & Finen cover Tom Waitsin Green Grassista. Agathe ja Fine ovat videolla arviolta kaksikymppisiä. Agathe soittaa ukuleleä ja laulaa, Finella on kitara ja hän laulaa taustat. He ovat täynnä nuoruutta ja pulppuilevuutta. On helppo kuvitella, miten videoita on pitänyt kuvata kymmenen kertaa, ennen kuin he ovat pysyneet riittävän vakavina. Olen katsonut heidän hilpeää murhelauluaan niinä päivinä, kun olen halunnut tulla hyvälle tuulelle.
Video on ladattu Youtubeen 17 vuotta sitten. Tajusin sen vasta muutama päivä sitten. Youtuben maailma on sellainen, että helposti kuvittelee kaiken tapahtuvan samassa ajassa, jossa itse elää. Kun on väsynyt päivä, klikkaan Agathea & Finea, ja siellä jossain he kikattelevat ja laulavat minulle juuri nyt. Järkytyin vähän, kun ymmärsin, että he ovatkin olleet nuoria 17 vuotta sitten. Aloin kuvitella, miten he ovat Green Grassin jälkeen aikuistuneet, tummentuneet huolista, murtaneet sydämensä, saaneet lapsia, liittyneet jumppapiiriin, vaihdelleet focacciareseptejä, vahvistaneet lantionpohjanlihaksia naistenlehden ohjeen mukaan, katselleet ikkunalasia pitkin valuneita vesipisaroita, eronneet, maksaneet laskut eräpäivän jälkeen, unohtaneet musiikin, alkaneet ostaa marketista aletuotteita.
Eilen luin videon alla olevia kommentteja. Moni muukin suri sitä, että Agathea ja Finea ei enää ollut. Yhden surun alle syntyi keskustelua. Joku tuli kertomaan, etteivät he minnekään ole kadonneet, piti vain osata etsiä. Molemmat olivat kouluttautuneet klassisiksi sopraanoiksi. Annettiin linkitkin. Agathen linkki johti oopperaan, Yön kuningattaren aariaan. Fine ei ollut enää Fine vaan Josephine. Hän oli kirkkokuoron huippusopraano ja sävelsi monenlaista musiikkia. Olin jotenkin typertynyt. Heistä oli tullut jotakin sellaista mitä ehkä pitikin.
Tänään olin lounaalla äidin ja Hellevin kanssa ravintola Sylvissä. Sitä ennen olin ollut äidillä ja kiivennyt vaihtamaan talviverhot, sillä äiti ei enää uskalla kiivetä rapputuolille. Äiti vaihtoi verhoja vuodenaikojen mukaan minun lapsuudessanikin. Talveksi olohuoneeseen tuli poltetun oranssin väriset verhot, kesäksi ohuet valkoiset, joissa oli ruskeita kukkia. Kerran äiti putosi rapputuolilta verhoja vaihtaessaan ja jäi lattialle makaamaan. Sisko juoksi Untamontietä pitkin hakemaan isän shakkikerhosta kotiin. Minä jäin kotiin tarkkailemaan, pysyykö äiti hengissä.
Hellevi sanoi lounaalla, että arvasi aamulla äidille soittaessaan minun olevan siellä: äiti kuulosti puhelimessa niin iloiselta. Elo, joka soitti äidille kesken lounaan, sanoi hänkin arvanneensa. Minä jäin miettimään, miltä äiti kuulostaa puhelimessa, kun minua ei ole tai ketään muutakaan.
Paluubussissa sanoin äidille, että jos joskus kutsut Sannan kylään, minäkin voin tulla. En ole nähnyt Sannaa 40 vuoteen. 70-luvulla hänellä oli punainen rusetti keskellä päätä ja marsu nimeltä Elmeri. Hänen huoneensa seinällä oli kaksi julistetta. Toisessa oli Bonnie Tyler ja toisessa BCR. Sanna osasi kaikkien BCR:n jäsenten nimet. Nyt hänen lonkkansa on leikattu ja hän omistaa kuolleiden sukulaisten asunnot, sillä muita ei enää ole jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti