Esiintyjät

Kävin antamassa joukkoseulonnan irtosolunäytteen. Hoitaja höpötteli soluja rapsutellessaan, että on itsekin hameihmisiä ja pitää hametta, vaikka on tällainen raaka ilma. Minun piti sanoa nimeni ja syntymäaikani kolmesti, viimeisen kerran siinä vaiheessa, kun solut olivat jo purkissa ja tarralappu liimattu purkin päälle. Näin kai minimoidaan mahdollisuus, että kohdunkaulani solut sekaantuisivat jonkun toisen soluihin. Hoitaja pudotti minun purkkini suureen muovisäkkiin, jossa oli kymmeniä muita purkkeja, ja kantoi sen toiseen huoneeseen. Minä olin päivän viimeisiä näytteitä.

Huomiseksi pitää kaivaa sormikkaat esiin. Tuuli niin, että kaulaliinan aukkopaikoista kylmä tuli iholle. Alikulkutunnelissa mies soitti haitarilla menneiden vuosikymmenten hittejä. Hänellä oli paljon päällä, mutta silti hän näytti palelevalta. Olisin halunnut antaa rahaa hänen hattuunsa, mutta minulla ei ollut kuin 20 senttiä. Menin K-kauppaan ostamaan banaanin ja kaksi mozzarellamuffinsia ja maksoin ne käteisellä, jotta saisin kolikoita. Pelkäsin, että soittaja masentuu, kun kukaan ei heitä hattuun rahaa, ja lähtee pois, ennen kuin ehdin palata kolikoineni. Mutta ei, tullessani hän edelleen seisoi haitarinsa kanssa tunnelissa. Panin kolikot hattuun ja mies nyökkäsi. Yritin ymmärtää, mikä oli se ihan tuttu melodia, jota hän parhaillaan soitti.

Vasta lounasravintolaan päästyäni ymmärsin, että sehän oli Summertime. Miesraukka seisoi vieraassa kylmässä maassa ja soitti liian vähissä vaatteissa laulua kesästä. So hush little baby, don't you cry. Minä odotin falafelia lämpimässä ja silmäilin kirjastosta lainaamaani kirjaa. Tunsin olevani riistäjäluokkaa.

Ainan ja Alinan häiden jälkeen olen ajatellut merkillisen paljon sitä, millaista olisi kokeilla lavarunoutta. Ei se oikeastaan ajatus ole ollut vaan vahva tunne: haluan kerran mennä lavarunoilijaksi. En usko jännittäväni lavalle astumista erityisen paljon. Suunnitelmassa on vain se ongelma, ettei minulla ole yhtä ainoaa runoa. En kirjoita runoja, en ole kirjoittanut enää kymmeniin vuosiin. Valmistujais-, hää- ja hautajaispuheita on helppo kirjoittaa, koska on joku, jolle sanansa osoittaa. Ei minulla ole mitään sanottavaa kulttuurikapakoiden yleisöille, ei ihmisille yleensä, ei maailmalle.

Tänä aamuna kyllä mietin, mikä ruoka maailma olisi. Jos puhelinhaastattelija soittelisi lestadiolaisille tai muille tunnustuksellisille uskoville ja kysyisi, minkä ruokalajin Jumala on maailmassa teille loihtinut, mitä vastattaisiin? Olisiko maailma arkinen makaronilaatikko vai kokonaisena paistettu naudan petit tender, jonka saa à la carte -annoksena? Vai ehkä pohjaan palanut kaaliruoka tai löyhkäävä fermentoitu hainliha? Tiramisu? Vai ajatteleeko uskova, että Saatana on tehnyt löyhkäruoat tai lisäillyt kakkapapanoita Jumalan kermavanukkaisiin? Jos minä olisin Jumala, tekisin maailmaksi edullisen ketjuravintolan raastepöydän ja jättäisin sen silleen.

Silleen jättämisestä tulee nyt ikävästi mieleen Heidegger, jonka lukeminen oli nuorena olevinaan hienoa. Ehkä voisin lavarunoilijana kertoa, että Heideggerin Gelassenheit on vain länsimaistettu tao. Sen jälkeen alkaisin puhua ruoasta. Huippukokit, niistä minä puhuisin, siitä, miten heidän kätensä käsittelevät veistä kuin terä olisi osa kättä ja miten porkkanat ja kurkut suikaloituvat ajatusta nopeammin tai muuttuvat kiehkuroiksi ja kukkasiksi. Minä vaihtaisin asentoa ja kävelisin lavan toiseen reunaan ja kuvailisin, kuinka huippukokkien hyväpalkkaiset kädet asettavat pihvit ja kalanpalat tulikuumalle pannulle ja rasva tirisee. Lopulta kädet nostavat pihvin lautaselle ja asettavat annoksen päälle erikoispersiljan tai samettikukan, mistä tietää, että tässä hintaluokassa ollaan arjen yläpuolella.