Palavaa paperia

Oli vielä pimeää, kun nousin lukemaan Hesaria. Hetken päästä O:kin oli jalkeilla ja meni parvekkeelle tupakalle. Olin ennättänyt ulkomaan uutisiin, kun O huusi minua parvekkeelle. "Katso", O sanoi ja osoitti kohti vastapäisen talon pensaita, "mitä toi sun mielestä on?" Katsoin. Pensaan oksien väleistä välkähteli valoja. Ensin luulin, että joku oli ripustanut pensaisiin välkkyviä jouluvaloja. Hitaasti ymmärsin valot tuleksi. Vastapäisen talon edessä paloi jotakin. Vedin aamutakin päälle ulkotakin ja juoksin kumisaappaat jalassa pimeälle pihalle.

Joku oli ripustanut pyykkinarulle vauvanvaatteiden viereen sanomalehtipaperimyttyjä ja sytyttänyt ne palamaan. Osa paperista oli maassa. Poljin maassa olevat palot sammuksiin, mutta narulla roikkuvaa paperia en kyennyt sammuttamaan jaloin. Juoksin takaisin kotiin, täytin vedellä kannun ja palasin narulla palavien paperien luo. Kun kaadoin vettä liekkien päälle, kuului sihahdus. Paperit olivat muuttuneet mustiksi riekaleiksi, jotka roikkuivat pahaenteisesti narulla. Kaadoin lopun veden maahan, jotta kytevät paperit eivät leimahtaisi uudestaan. 

Kotona vasta tuli mieleen, että paperi ei kauan pala: joku oli sytyttänyt paperit vain hetkeä ennen kuin ryntäsin sammuttamaan niitä. Ehkä hän katseli minua jostain piilosta. Voi olla, että hän tuli surulliseksi, kun sammutin hänen liekkinsä. Kieltämättä ne näyttivät kauniilta pimeässä.

Kotona soitin vielä hätäkeskukseen ja ilmoitin tapahtuneesta. Ei täällä mitään akuuttia vaaratilannetta ole, minä sanoin. Mutta onhan mahdollista, että joku on sytytellyt tai sytyttelee tällä alueella muutakin. Hätäpäivystäjä kiitti minua avusta ja sanoi välittävänsä tiedon poliisille. Hän kysyi minulta kahdesti, oliko palo varmasti sammunut. Lupasin ilmoittaa, jos liekit roihahtaisivat uudestaan. Tunsin olleeni valpas ja järkevästi toiminut kansalainen ja olin sangen tyytyväinen itseeni. Mietin, pitäisikö minun viedä narulle roikkumaan informaatiokirje, jossa selitän, miksi vauvanvaatteet ovat saattaneet mustua. En vienyt. Olen varma, että vauvan vanhemmat järkyttyvät, kun he löytävät pienet bodyt ja sukat mustien riekaleiden keskeltä.

Aamupäivällä kävin äidin kanssa Hellevillä. Hellevi on alkanut varovaisesti toivoa, että Gunilla kuolisi nopeasti. Äiti leikkeli Hellevin kuusesta havuja. Ne veimme isän haudalle. Minä ojentelin äidille kassista havuja ja äiti asetteli niitä hautakanervan ympärille. "Etteivät isä ja muut palele haudassa", äiti sanoi. Saatuaan havut haluamilleen paikoille hän nousi ja kertoi hautakivelle lähisuvun viimeaikaiset kuulemiset. Minä katselin tammenterhoja, joita oli putoillut isän haudalle. Minusta oli sympaattista, että isän tuhka oli laskettu tammen alle. Kun hän meni päiväunille, hän sanoi meille: "Mä meen ihan pikku hetkeksi vaakatasoon." Äiti sanoi tuovansa jouluksi haudalle lyhdyn.

Hautausmaa oli kaunis. Pensaat, joiden lajiketta en tiedä, olivat muuttuneet keltaisiksi ja oransseiksi. Kaukaa katsoen näytti siltä, että ne liekehtivät. Kirsikkapuut olivat punaisia, ja myrskytuuli oli repinyt maahan kelpo kasan kuivia lehtiä. Ajattelin, että pitäisi kotona etsiä se muistitikku, jolla isä haastatteli suvun vanhuksia ja Tyyne kuvasi, miten kaikki paloi, kun hän lähti juoksemaan Viipurista eikä tiennyt, mihin suuntaan menisi.

Me kuljimme äidin kanssa siellä jossain kohti bussipysäkkiä ja äiti sanoi ajatelleensa tehdä tänä jouluna rosollia, jota ei ole kertaakaan elämässään tehnyt, siihen voisi panna bataattiakin. Minä sanoin äidille, että kyllä hän oli parikin kertaa tehnyt rosollia ja tuonut sitä myös minulle. Äiti katsoi minua hämmästyneenä. Kai hänen oli vaikea uskoa, että niin oli. Hän yritti tarkentaa muistinsa kuvia ja nähdä niistä sen, jossa pilkkoo punajuuria, porkkanoita, perunoita, omenoita ja suolakurkkuja ja kaataa kuutiot kulhoon.