Hyviä kuvia

Pöydässäni istui muotisuunnittelija. Hän oli itse suunnitellut ja ommellut pikkutakkinsa. Ompelutyö oli kuitenkin jäänyt vähän kesken, sillä hänelle oli tullut hääaamuna yllättäviä kiireitä. Niinpä hän ompeli takkia vielä häitten alkupuolella. Lanka oli samanväristä kuin takkikangas, ja neulan hän oli sujauttanut nerokkaasti helman käänteen sisälle. Ei hän riisunut takkia ommellessaan vaan kuljetti neulaa kankaan läpi keskittyneesti helmaa tuijottaen. "Tosta saisi hyvän kuvan", minä sanoin muotisuunnittelijan äidille, joka oitis räpsäisi kuvan. Muotisuunnittelija käski äidin lopettaa ja antaa hänen olla rauhassa.

Siihen huoneeseen, jossa Aina ja Alina oli vihitty, tuotiin polaroidkamera. Vieraita kehotettiin ottamaan itsestään kuvia ja teippaamaan ne vieraskirjaan. Nuoret ihmiset asettuivat tottuneesti valokuva-asentoon ja käänsivät kasvonsa paremman puolen kameraa kohti. He asettivat kamerasta nousevan kuvan pöytäliinaa vasten ja odottivat, että heidän kasvonsa alkoivat ilmestyä pimeän keskeltä. Minusta oli lumoavaa katsoa kuvia, joista ei vielä saanut selvää, kuka siinä oli. Ajattelin, että minun pitäisi selvittää, mitä kemiallisia reaktioita polaroidkameran sisällä tapahtuu, ennen kuin kuva muuttuu kuvaksi. Elo otti loppuillasta kuvan O:sta ja minusta ja sanoi, että siitä tuli hyvä, mutta minä näin vain sameat värit ja valkoiset naamat.

Juhlatilan eteisessä piti valita, kumpaa kissaa muistuttaa enemmän: Bébéä vai Amygdalaa. Seinällä oli lappu, johon oli kirjoitettu ranskalaisin viivoin molempien luonteenpiirteet. Kun oli arvioinut, kumpi kissa oli, sai ottaa sinisestä mukista siirtokuvan ja kiinnittää sen iholleen. Minä otin Amygdalan kuvan, mutta en ymmärtänyt, kuinka se siirtyisi iholleni. Sisko tuli siihen viereen ja sanoi, että hän kyllä valitsee kuvan ihan ulkonäön perusteella. Hänkään ei ymmärtänyt, miten siirtokuvat toimivat, ja meitä alkoi naurattaa, kun yritimme kiinnittää kissoja kämmenselkiimme. Lilian piti tulla selittämään, kuinka kuului toimia. Ensin oli irrotettava kalvo kuvan päältä. Valitettavasti olin jo ehtinyt tuhota yhden Amygdalan pään. Alina sanoi, että ota uusi, mutta minua suretti se Amygdala, joka ei enää kiinnittynyt käteeni, enkä halunnut heittää sitä roskikseen. Sujautin tuhoamani pään käsilaukkuuni ja kiinnitin uuden Amygdalan ohjeita seuraten vasempaan käteeni.

Äsken sähköpostiin tuli linkki eilisen valokuviin. Vieraat olivat ottaneet niitä pitkin iltaa ja ladanneet hääsivustolle. Sieltä sai ottaa talteen haluamansa. Minä klikkailin niitä kuvia, joissa kuvattu ei tiennyt olleensa kuvattavana. Aina nuolaisee vegaanikermavaahtoa sormenpäästään ja Mira nipistää omaa käsivarttaan viininpunaisilla kynsillään. Eräässä kuvassa minä yritän ottaa polaroidkameralla kuvaa Elosta, Islasta ja äidistä. Kuvasta ei ilmene, ettei siitä kuvasta tullut mitään, sillä kameran nappi jumittui, ja taas Lilian piti tulla auttamaan.

Amygdala oli vielä kämmenselässäni, kun menin kylpyyn. Hinkkasin sitä pesusienellä, ja siirtokuvasta alkoi irrota mustia hituleita. Ensin katosivat korvat, sitten silmät. Viimeiseksi jäi oikea poski, joka oli ihossa kiinni yllättävän sitkeästi. Kyllä sekin lopulta lähti. Kuvan mustat riekaleet keijuivat vedessä. Eivät ne laskeutuneet pohjaan, ennen kuin poistin tulpan ja vesi valui viemäriin. Se, mitä kuvasta oli jäljellä, jäi tyhjään ammeeseen.