Derridasta minulla ei ole paljonkaan sanottavaa, mutta viime päivinä olen miettinyt hauntologiaa, josta hän kirjoitti. Kummitus ei ole elävä eikä kuollut, ja samalla tapaa ovat olemassa ne menneisyydessä suunnitellut tulevaisuudet, jotka jäivät toteutumatta. Eivät ne katoa. Hauntologia on nostalgian vastakohta. Nostalgikko käy poimimassa menneisyydestä maiseman tai tunnelman, joka oli mutta on kadonnut. Hauntologi haroo kohti tulevaisuutta ja yrittää tavoittaa sitä, mikä sinne ei koskaan syntynytkään. Hänen etsintänsä on epämääräisempää ja alakuloisempaa. Hän koskettelee pelkkiä aaveita.
Luullakseni Derrida puhui näistä kummittelemaan jääneistä tulevaisuuksista kulttuuritasolla eikä ollut kiinnostunut yksilön sielunelämästä. Olen kuitenkin varma, että elokuvat ja sarjaviihde ovat täynnä hauntologisia hahmoja, jotka kulkevat kirves kädessä sarjamurhaamassa kansaa, koska kaavailtu onnellinen tulevaisuus jäi toteutumatta. En tosin keksi yhtään tällaista elokuvahahmoa. Täytyy kysyä Elolta.
19-vuotiaana suunnittelin hankkivani lapsen. Noin vain, ilman jäävää isää, asiallisen sopimuksen pohjalta, kun otollinen mies osuisi kohdalle. Kysyin sitten J:ltä, suostuisiko hän tekemään minulle lapsen. Se ei ollut minulta viisas valinta. J oli tuonut minulle runojaan ja oli muutenkin tunteikas. Hän ei halunnut vain tehdä lasta vaan halusi ryhtyä lapsen isäksi. Muutaman viikon kuluttua hän oli jo keksinyt lapselle nimenkin. Irlannissa oli joki, jonka nimen J halusi antaa lapselle. Hän voisi hoitaa vauvaa olohuoneessa, kun minä tapailisin muita miehiä makuuhuoneessa. Hän antaisi minulle kaikki vapaudet!
Tietenkään tällaisen suhteen ei käynyt hyvin. En onneksi tullut raskaaksi. Lapsi, jonka nimi olisi Irlannin joki, jäi syntymättä. Mutta koska J oli ehtinyt antaa lapselle nimen, aavistus tuosta olennosta jäi kummittelemaan. Vieläkin hän on olemassa jossakin. Ei jokilapsella ole minulle kasvoja, ei ole koskaan ollut, mutta eräänlaiset ääriviivat hänellä on. Hän on olemassa vähän siten kuin Viron televisiolähetykset näkyivät 70-luvulla meidän televisiostamme: ilman ääntä, sakean lumipyryn takaa.
En koskaan pitänyt nimestä, jonka J jokilapselle antoi. Tuo lumipyryn takainen lapsihahmo ei oikeastaan ole minun mielikuvani vaan J:n, mutta silti en saa sitä katoamaan. Hahmo seisoo jokimaisemassa.
Minulla on keittiön hyllyssä viininpunainen laatikko, jossa on kuolinilmoituksia. Yksi niistä on N:n. Hänen hautajaisissaan tapasin Siljan, kun lausuin tälle surunvalitteluni. Edellisen kerran olin tavannut Siljan eräissä häissä 90-luvun alkuvuosina. Silloin hän oli ollut neljä- tai viisivuotias, juossut ihmiseltä toiselle ja kysynyt jokaiselta: "Sininen vai punainen?" Hautajaisissa ojensin hänelle käteni. Ei hän tietenkään tuntenut minua. Enkä minä sanonut, että kuule hei minusta olisi voinut tulla äitipuolesi. Minä kättelin ja poistuin, ja silti jollain merkillisellä tavalla kuvittelin, että hän on minulle tutumpi kuin monelle muulle siellä.

tee, ainut irlantilaisjoki joka tulee mieleen on dublinin halki virtaava liffey. antoiko pentti saarikoski tyttärensä nimeksi livian river liffeyn mukaan vai oliko siinä joycen inspiraatiota? joskus olen tiennyt tämän trivian, nyt en enää muista.
VastaaPoistanimi on tuntemuksiin pohjaava asia. eräs tuntemani ihminen haki lapsesta asti käyttämänsä nimen virallisesti omakseen. äiti oli nimennyt hänet virvatuuleksi, mutta se oli aina särähtänyt korvaan. hän ei edes vastannut, jos joku kutsui sillä nimellä.
minä voisin olla vaikka rauni. seija on jotenkin paikalleen pysähtynyt. -95 syntynyt ofelia tuli vastaan kakskerran hautausmaan hautakivessä.
No jopas: heti osuit oikeaan. Nimi olisi ollut Anna Livia. Ja kyllä, juuri se oli - ainakin J:n mukaan - Saarikosken lapsen nimi. Minun oli vaikea käsittää, miksi lapselle olisi pitänyt antaa sama nimi kuin Saarikosken lapselle.
PoistaMinulla on eri sukunimi kuin lapsillani ja O:lla. Kun lapset olivat pieniä, O kutsui minua yleensä sukunimellä kotonakin. Ja koska lapsille olin pelkkä "äiti" enkä etunimi, heille jäi vähän hämäräksi, mikä nimeni oli. Muuan sukulaistäti sitten tenttasi Elolta, kuten tädit tyhmästi tenttaavat, tiesikö tämä, mikä äidin kutsumanimi oli. "No Pussi tietysti", vastasi Elo vähän kyllästyneenä.
Kun puhuttiin irlantilaisesta joesta, minulle tuli heti mieleen Anna Livia Plurabelle. Koska kukapa runoja rustaava henkilö ei Joycea (ja Saarikoskea) olisi tuntematta. Ainakaan siihen aikaan.
VastaaPoistaKirjoituksesi T on niin mielenkiintoinen, etten uskalla sanoa siihen mitään, jään vain miettimään tuota 'hauntologiaa'. Ennen en ole siitä kuullutkaan. Tietämättömyyteni ko. termistä taas johtuu siitä, että ”kun kuulen sanan Derrida, poistan Browningini varmistimen”.
Sitaattini muunnelma on saksalaisen natsikirjailija Hanns Johstilta: ”Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan Browningini varmistimen”. Se tarkoittaa vihamielistä suhtautumista kulttuuria, tiedettä ja humanismia kohtaan, mikä natsismille oli tyypillistä. Ja on nyky-Suomen perussuomalaisilla.
Ps. Itse en mielestäni ole natsi. Enkä (perkele) persu.
Sisimmässämme me kaikki olemme persuja. Kaikki me vihaamme vääryyttä ja vastustamme epäoikeudenmukaisuutta, olemme hyvän ja oikean puolella pahaa ja kieroutta vastaan, haluamme rikkaiden kantavan vastuunsa ja päättäjien olevan viisaita ja armollisia.
PoistaIhminen, tunnista persuus itsessäsi ennen kuin tuomitset sen toisessa.
Muuan työkaveri kysyi kerran, olenko kristitty vai kommunisti. Jompikumpi hänestä ilmiselvästi olin.
PoistaTiedän kertoneeni tämän jutun ennenkin, mutta ette te kuitenkaan muista, mitä edeltänyt keskustelu koski. Persuja ei kuitenkaan.
Ei, ei muisteta, minä en ainakaan. Mutta että kristitty vai kommunisti… onko ne muka vaihtoehtoja? En muista muunlaisia kommunisteja ikinä tunteneenikaan kuin kristittyjä, ja minä olen tuntenut monia.
PoistaVai tarkoittaako kirkosta eroaminen ettei enää ole kristitty? Ei kai kastetta niin vain pois pestä… En minäkään kuulu kirkkoon, mutta pidän silti itseäni yhä kristittynä enkä esim. buddhalaisena.
PS. Tuo buddhalaisuus ei siis ollut pelkkä heitto, sillä löysin zenin jo aika nuorena ja vaikka olenkin pitänyt itseäni tavallaan zeniläisenä, niin en silti koe olevani yhtään buddhalainen, sillä ei se kristittyys (huom. uudissana?) sieltä sielusta mihinkään katoa, turha kuvitellakaan.
PoistaEn kuulu minäkään kirkkoon. En katso olevani kristitty, vaikka vauvana minut kastettiinkin. Voihan tässä nyt viisastella, onko kristityn kaste peruuttamaton, vaan taitaapa teologienkin keskuudessa olla erilaisia näkemyksiä tästä. Lähestyn termiä maallikkonäkökulmasta. Minusta vauvapään läträäminen vedellä ei ole sellainen toimenpide, että se tekisi vielä kenestäkään kristittyä. Ja kaikkia yleishumaaneja arvoja on turha nimittää kristinuskoksi.
PoistaMinun käsitemaailmassani kristittynä oleminen edellyttää sitä, että allekirjoittaa tietyt arvot ja uskomukset. Vähän kuin että kannattaa jotakin puoluetta ja äänestää sitä. Enhän minä puolueistakaan äänestä sitä, jota vanhempani äänestivät vauva-aikanani (ja epäilemättä äänestivät sen jälkeenkin niin pitkälle kuin vaaleja riitti ja äidillä riittää yhä).
Jos joku tahtoo minua nimittää kristityksi, siinähän nimittää. Ei haittaa. Mieluusti minä kirkoissakin vierailen.
No, en minäkään usko kasteen taikavoimaan, tarkoitinkin lähinnä sitä, että kun on kasvanut tiettyyn länsimaiseen kristillisyyden läpitunkemaan kulttuuriin, niin ei se niin vain katoa.
PoistaMitä taas uskonnollisiin tarinoihin tulee, niin nehän nyt ovat niin naurettavan lapsellisia, että oikeastikin ihmettelen niin monen niihin silti uskovan.
Oikea mysteeri löytyy kun miettii olemassaoloa - avaruuden, maailman ja meidän - ja esim. sitä miten elottomasta aineesta on kehittynyt oman olemassaolonsa tajuava olento.
Minusta on laiskaa nähdä kaikki (hyvä) länsimainen kulttuuri kristinuskon läpitunkemaksi. Onhan meillä paljon sellaistakin, mikä on syntynyt nimenomaan kristinuskoa vastaan tai siitä riippumatta. Esimerkiksi demokratia ja sananvapaus. Ja homojen asemaa kristinusko ei varmaankaan ole parantanut pätkääkään.
PoistaMitäpä jos puhuisimmekin valistuksen läpitunkemasta kulttuurista? Jäisi Jeesus taka-alalle.
Tai vaihtoehtoisesti poimisimme kristinuskon kulttuuriperinteestä vaikkapa muiden luontokappaleiden häikäilemättömän hyväksikäytön ja siirtomaahistorian.
No joo, tarkoitin vain että ihminen on aina kasvu- ja elinympäristönsä leimaama ja imee sen kielen, tavat ja kulttuurin - ja vanhetessaan ehkä kapinoi niitä vastaan. Kansallisvaltiot ovat siitä hyvä esimerkki.
PoistaEhkäpä maailmassa - siis maapallolla - on hamassa tulevaisuudessa vain yksi valtio, yksi kansa, yksi kulttuuri ja yksi kieli. Sukupuolia ja suuntautumisia sen sijaan saa olla monia.
Kun puhuttiin irlantilaisesta joesta, minulle tuli heti mieleen Anna Livia Plurabelle. Koska kukapa runoja rustaava henkilö ei Joycea (ja Saarikoskea) olisi ollut tuntematta. Ainakaan siihen aikaan.
VastaaPoistaKirjoituksesi T on niin mielenkiintoinen, etten uskalla sanoa siihen mitään, jään vain miettimään tuota 'hauntologiaa'. Ennen en ole siitä kuullutkaan. Tietämättömyyteni ko. termistä taas johtuu siitä, että ”kun kuulen sanan Derrida, poistan Browningini varmistimen”.
Sitaattini muunnelma on saksalaisen natsikirjailija Hanns Johstilta: ”Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan Browningini varmistimen”. Se tarkoittaa vihamielistä suhtautumista kulttuuria, tiedettä ja humanismia kohtaan, mikä natsismille oli tyypillistä. Ja on nyky-Suomen perussuomalaisilla.
Ps. Itse en mielestäni ole natsi. Enkä (perkele) persu.
Hivenen samansuuntaisia tunteita Derrida herättää minussakin. Epäilemättä olisin selvinnyt tekstin kirjoittamisesta ilman Derridaa ja hauntologiaakin. Kummitukset varastin Merin taannoisesta päivityksestä. Hauntologiasta aloin höpistä, koska sattumoisin tutkin Oulun musiikkivideofestivaalin tämän vuoden ohjelmaa ja siellä oli teemana hauntologia. Ja pitäähän minun välillä muistuttaa, että olen sentään älykköjen kaveri ollut nuorena. Osaan monta nimeä!
PoistaSe on kyllä varmaa, etten osaisi poistaa Browningini varmistinta. Voisi olla vähän noloa mennä pyytämään naapuria siinä apuun, jos olisi tarvis ammuskella Derridan nimeä.
Ehkä sentään jättäisin Derridan rauhaan. Mieluummin rei'ittäisin "pariporinan".
En ollut 'pariporinastakaan' ikinä ennen kuullut. Mutta otin selvää. Hehh heheh. (kääntyy viereisen osallistujan puoleen) "Mulla ei oo muuta sanottavaa tähän".
PoistaTää on hauskaa kun ensin sanotaan "ettei julkaista" ja sitten kun yrittää uudestaan, niin "julkaistaan"... Vähän vihloo sielua tämmöinen.
VastaaPoistaKysymys kristinuskon kultuurisesta perinnöstä palautti mieleeni Juha Varton kirjoituksen Uskonnonopetuksen affekteista niin & näin-lehden vuoden 2013 ensimmäisessä numerossa. Siinä hän näki kirkon opilla olevan valtaa järjen yli jokaisessa tärkeässä asiassa. Vaikka koulutetut ihmiset eivät hänen mukaansa herkästi tunnustaudu järjettömyyden kannattajiksi, on kirkko propagandakoneistoineen tarjonnut heille ratkaisun: kirkollinen ja uskonnollinen ovat osa perinnettä ja siksi ”turvallisuutta luovia” tekijöitä ”muuttuvassa maailmassa”.
VastaaPoistaKirkon ja valtion liitto vaikuttaa Varton mukaan myös yliopistoihin siten, että eräät niistä liittävät lukuvuoden alkamiseen ja promootiojuhliin jumalanpalveluksen merkkinä siitä, että tiede ja korkeampi opetus ovat alisteisia muulle kuin järjelle. ”Näin kulttuurisin merkein osoitetaan, minkä puoleen on syytä kääntyä, kun tarvitaan tietoa, joka ylittää tai ohittaa arkisen tai tieteellisen päättelyn”, Varto kirjoittaa.
Oi, Juha Varto, nuoruusvuosieni idoli! Kaivoin mainitsemasi artikkelin esiin ja luin. Ihailen Varton tapaa sanallistaa ajattelua.
PoistaTänä vuonna joudun opettamaan elämänkatsomustietoa, uskontoa luterilaisille ja uskontoa islaminuskoisille yhtaikaa, samalla tunnilla. Ei se ole edes vaikeaa. Toistaiseksi on keskitytty pohtimaan sitä, millaiset rajat mikäkin uskonto asettaa elämälle.
Pidän muuten siitä, miten sinä kuvaat kirkkoja. Teksteissä kirkot ovat osa yhteiskunnan ja ihmisten historiaa. Kuvissa taas näkyy eräänlaista taipumusta kauneuden etsintään.
”elämänkatsomustietoa, uskontoa luterilaisille ja uskontoa islaminuskoisille yhtaikaa”
PoistaTuo jäi minulle vähän hämäräksi. Opetatko siis molemmille heidän omia uskontojaan vai yleisesti uskontoja molemmille, noihin kahteen keskittyen? Se voisi olla aika hyödyllistä, noin yleisemminkin.
Varto on tietysti oikeassa, tavallaan, en kiellä, mutta muuten meillä kyllä maallistuminen on aika pitkällä, pappeja tarvitaan vain juhlatilaisuuksissa.
Samalla katsomusaineen oppitunnillani on luterilaisia, muslimeja ja uskonnottomia. Kaikilla on sama ohjelma, mutta todistukseen luterilaiset saavat arvosanan luterilaisesta uskonnosta, muslimit islamista ja uskonnottomat elämänkatsomustiedosta. Luulen, että tällainen tilanne on monella pienryhmäluokalla, kun oppilaita ei joko huolita yleisopetuksen uskonnon ryhmiin tai he eivät itse halua mennä sinne.
PoistaTänään katsottiin Areenasta uutta filmatisointia Kärpästen herrasta. Kerroin, että nimi tarkoittaa Saatanaa. "Se on haram!" huudahti oppilas X. Epäilen, että seuraavalla kerralla keskustellaan siitä, onko villisian syöminen saariolosuhteissa luvallista vai täysin kiellettyä.
Kuuntelin ahnaasti Juha Varton radiokeskustelut Liisa Veenkiven kanssa. Ihailin suuresti J:n hyvin ajateltua ulosantia. Kas kun kehtasit penkoa vanhoja kirkkokuviani. Kuvataidetta harrastavana ja arkkitehtuurista kiinnostuneena omaan mainitsemaasi taipumusta. - kh
VastaaPoistaJäin miettimään kehdata-verbiä. Käytät sitä itämurteisesti, merkityksessä 'viitsiä'. (Oletan, ettet järkyttyneenä huudahtele länsimurteisesti, kuinka julkesin kajota pyhiin kirkkokuviisi. Se olisi kyllä hupaisaa.) Huomaan yllätyksekseni, että minulle kehdata-verbin merkitys on ensisijaisesti länsimurteinen 'rohjeta', vaikka idästä minun koko sukuni on tänne pääkaupunkiseudulle aikoinaan virrannut.
PoistaMutta, niin: kehtasin. Tavallaan vähän molemmin murtein.
Kehtaaminen on viitsimistä myös pohjoisessa, ainakin Oulun korkeudella. Se olikin alussa jatkuva ihmettelyn aihe anopilleni, kun en kehdannut tehdä jotain asiaa. Hän katseli minua suu auki, että mitä…
PoistaNyt muuten huomaan, että vuosikymmenien altistumiseni länsimurteille alkaa vaikuttaa. Itse asiassa en osaa edes sanoa vieläkö käytän kehtaamista viitsimismerkityksessä.
olen vankka juha varto -fani. minusta tuli sellainen vuonna 1995, kun rupesin kuuntelemaan noita kalevin mainitsemia varto-veenkivi -formaattia. vartolla oli oma tyylinsä siihen hommaan. hän oli niin vilpitön, terävä ja lämmin, että jaksojen kuuntelusta seurasi fanitus ja ihailusuhde. olen innokas fanittaja. fanitukseni paatos on joskus melkein naurettavaa. ps. antti nylén on jossakin haastattelussa puhunut morrissey-fanituksestaan. murrosiässä tapahtunut hurahdus muutti hänen koko elämänsä.
VastaaPoistapo. kalevin mainitsemaa varto-veenkivi -formaattia
VastaaPoistaMinulle Varto oli ennen muuta kirjoittaja. Puhujana hän ei ole minulle kovinkaan tuttu. Olen kuullut muutamia hänen luentojaan, minkä tähden tiedän, että hän on myös puhujana poikkeuksellisen loistava.
PoistaYritän muistaa, miksi luin 90-luvun alussa Varton kirjoituksia, mutta en ole varma. Luulen, että löysin hänet, kun olin lukenut Seppo A. Teinosen kääntämiä ja esittelemiä mystikoita.
Minäkin olen fanittajana usein liki pateettinen.
T
VastaaPoistaTarkoitin siis, että kas kun viitsit. Itse asiassa olin hyvilläni, kun viitsit nähdä vaivaa. Sehän hiveli itsetuntoani.
Olen asunut Pohjois-Karjalassa paikkakunnalla, jossa noin puolet oli Suojärven evakkoja, joiden puheilmaisuun tykästyin. Kuopiossa asuessani kävin Suojärveläisevakkojen Karjalan kielen kerhossa.
Idästä on minunkin sukuni virrannut. Isäni suvun kehto oli Muolaalla, josta heikäläisiä tuli Seiskariin 1639. Suurin osa saarelaisista sijoitettiin sodan jaloista länsirannikolle. Isoisäni isä kuoli Kustavissa.
Äitini syntyi Vehmersalmella. Hänen sukunsa tulosuunta Pohjois-Savoon oli Karjalankannas. Minä olen syntynyt kymenlaaksolaiseen puheenparteen, jossa kuuluvat hämäläis-, savolais- ja kannakselaismurteet.
Minulla on sekä isän että äidin puolelta karjalaista juurta. Nuorempana pyrin kiertämään sukujuhlat kaukaa ja kaikki Karjalan-kaiho lähinnä ärsytti. Olin mielestäni itseilmaisultani pikemmin japanilainen vähäpuheinen mies kuin vuolas karjalainen. Ja hyvin helsinkiläinen.
PoistaIkä tekee kummia. Oman suvun tarinat asettuvat historiaan ihan toisin kuin nuorena, ja äkkiä ne kiinnostavatkin. Alkaa nähdä omat vanhemmatkin kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisina olentoina tai jotain sellaista.