28/08/2026

Heijastukset

John William Waterhouse

Kun oli puhuttu maailmankatsomuksellisista ristiriidoista seurustelusuhteissa, Mikael viittasi ja kysyi, voiko itseensä rakastua. Vastasin nopeasti ja ällistyttävän varmasti. Ei voi, sanoin minä, sillä rakastumisen keskeinen elementti on kaipaus. Se vaatii toisen poissaoloa. Miten voisi kaivata sitä, joka on kaiken aikaa paikalla? 

En kertonut Narkissoksen ja Ekhon tarinaa, en kertonut, vaikka nuorena minulla oli monet vuodet heidän kuvansa vessanovessa. Vasta hiljattain tulin ajatelleeksi, että Narkissos ja Ekho eivät olekaan toistensa vastakohtia. Molemmat ovat olemassa heijastuksina. Kuvajainen vedenpinnassa syntyy valon heijastuessa. Kaiku syntyy, kun ääniaalto heijastuu: osuu kallioon tai mihin nyt osuukin ja palaa. Narkissos ei näe lähteessä itseään vaan vain heijastuksen itsestään. Ekho ei voi sanoa mitään vaan toistaa vain sitä, mitä muut sanovat. 

90-alkupuolella päädyin kerran erään espoolaismiehen asuntoon. Ennätimme makuuhuoneeseen asti, vaatteet päällä, ja mies sanoi käyvänsä pikaisesti vessassa. Hän oli nimittäin sitä ihmistyyppiä, joka suihkuttaa suuhunsa raikasteita, ennen kuin suutelee. Minä käyskentelin hetken itsekseni huoneessa. Pysähdyin katsomaan valokuvaa, joka oli yöpöydällä. Siinä oli viehkeä nuori nainen, joka hymyili kesän vihreydessä jotenkin kutsuvasti. Ehdin katsella naista hetken, ennen kuin ymmärsin, kuka hän oli. Kuvassa olin minä. En tiennyt, missä ja milloin kuva oli otettu, mikä tuntui aavistuksen karmaisevalta. Vaatteista saatoin päätellä, ettei kuva ollut kovin vanha. En muistanut nähneeni miehellä kameraa koskaan.

En osaa sanoa, miksi en tunnistanut itseäni kuvasta heti. Ehkä minulla oli ilme, jollaista en ollut koskaan peiliin katsoessani nähnyt. Enkä osannut odottaa näkeväni itseäni kohtalaisen vieraan miehen yöpöydällä. Omaa kuvaa harvoin näkee täysin yllättäen. Itsensä tunnistaa, koska osaa odottaa, että nyt minulle näytetään kuvaa, jossa olen. Minä tunnistuu odotuksenmukaisuudesta.

Tunnistamisen jälkeen tuntemukseni olivat sekavat. Yhtäältä ilahduin siitä, että näytin kuvassa merkittävältä kansainväliseltä vampilta. Toisaalta häpesin sitä, että olin ihastellut omaa kuvaani. Vahvimpana oli kuitenkin määrittelemätön kauhu. Harkitsin hetken pakenevani asunnosta. Saatoin olla uhrejaan salakuvaavan sarjamurhaajan kanssa tekemisissä.

En minä silti lähtenyt minnekään. Mies oli saanut suunsa raikastettua ja palasi huoneeseen. Ei hän murhannut minua. Ehkä hän suuteli, en muista, sillä jatkotarinassa ei ollut mitään erikoista. Miehen valitsema seksimusiikki soi, vaatteet vähenivät, sellaista, sellaista se silloin oli, kohtaamisia, joiden yksityiskohdat eivät jääneet mieleen ja jotka vuosien kuluessa sekoittuivat toisiin. Nytkään, kun yritän ajatella häntä, muistoista ei kohoa mitään hellää ja kaipaavaa. En muista hänen ihoaan. Muistan vain oman kuvani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti