Yhteissyksy

Remedios Varo

En oikeastaan ymmärrä, mitä Remedios Varo tahtoo sanoa, mutta monet hänen maalauksensa vetävät minua puoleensa. Tuon yllä olevan maalauksen nimi on espanjaksi Ruptura, suomeksi Repeämä. Portaita laskeutuvalla hahmolla on kynänkärki jalkojen paikalla ja yllään munkkihuppuinen perunasäkki. Takana olevan talon kohdalla tuulee niin, että verhot liehuvat ja oviaukosta lentää paperia kuin hyönteisiä parvessa. Ikkunoista kurkkii kuusi samannäköistä tummaa hahmoa. Säkkiasuisen kohdalla ei tuule, tai sitten hän pitelee viitanliepeitään niin tiukasti, etteivät ne lepata. Hupun kangaskaan ei heilu. Värit ovat syksyiset. Alaportailla paperit tuntuvat muuttuneen kuiviksi lehdiksi. Syystuuli vie paperit talosta, ja äkkiä ne ovat kuivia ja elottomia. Oikealla muuri on valossa ja näyttää kultaiselta. Varjon puolella muuri on samaa sävyä kuin kuolleet lehdet. Kynäjalkainen säkki-ihminen on väreiltään siitä välistä. Taivas hehkuu maailmanloppua enteilevästi. Kynä on kuitenkin levollinen. Mitä mörköjä talossa onkin, kynän on oltava vakaa.

Jonakin menneenä syksynä kuuntelin Youtubesta Eva Cassidyn versiota Kuolleista lehdistä. Sitten alkoi tuntua siltä, että Cassidyn surulla oli liian paljon tykkäyksiä. Se oli helposti omaksuttavaa yleismurhetta, ja minä olin yksi yleisihminen muitten yleisihmisten joukossa ja meillä oli siinä yhteissyksy, jossa ei ollut mitään omaa. Tänä syksynä olen vältellyt lauluja, joissa lehdet irtoilevat puusta. Eilen kuuntelin Tom Waitsin Green Grassia kahden teinin laulamana. Heidän oli vaikea pysyä hymyttöminä. Videon loppuun oli pantu leikkeitä poistetuista kohtauksista, niistä lauluyrityksistä, jotka päättyivät siihen, että jompikumpi teini purskahti nauruun, minkä jälkeen toinenkaan ei pysynyt vakavana. Pidin siitä. Kuolemasta voi laulaa silläkin tavalla.

Viime aikoina olen ajatellut ruumiin vanhenemista. Joinakin iltoina tuntuu siltä, etten voi maata vasemmalla kyljelläni, koska sydän menee ruttuun. Pitää vaihtaa oikealle kyljelle. Ei minun sydämeni varmaan tosiasiallisesti ole vaarassa rytistyä, mutta hetkittäin tunnen sen pamppailun toisin kuin ennen, kun olin nuori ja kaikki mitä ruumiissa oli, oli se, mitä joku ulkopuolinen siitä sanoi. Hetki sitten olin kaksikymppinen, tuuli nosti helmaa, joka oli kevyt, aina kevyt, ja joku mies kulki kadun yli Hakaniemen torin kohdalla minun takanani ja arvioi ääneen minun sääreni. Nyt minä haluan villasukkia ja villatakkeja, kääriytymistä, aineenvaihdunta hidastuu, hiukset muuttuvat pehmeäksi pumpuliksi, ja minä muistan opettaneeni vuosia sitten biologiassa, että vanhukset lyhenevät, sillä selkänikamien välilevyt kutistuvat.

Tänään olin ajanhenkinen ihminen. Olin Ondassa ja söin brunssia. Valitsin listalta, minkä lämpimän ruoan haluan, ja keräsin salaattipöydästä lautaselleni monenlaista, vaikka en tiennyt, mitä mikäkin oli. Join Lykke-kahvia kupista, jossa ei ollut korvaa, sillä niin on trendikästä, ehkä. Äiti katsoi lautasensa ruusuja ja sanoi, että kaunis lautanen. Me kävelimme pehmeässä tihkussa Linnunlaulun läpi kohti asemaa. 

Sinisen huvilan kohdalla muistin, miten olimme siellä kahvilla vuosia sitten, loppukesästä silloinkin, ja maitohorsmista leijaili valkoista hahtuvaa meidän päittemme yli. Elolla oli mukana Schopenhauer tai joku muu, ja Aina söi vegaanista porkkanakakkua. O:lla oli hyvä päivä. Hän jaksoi vielä kävellä samaa vauhtia kuin minä.

Saattaa sisältää

Eineksesi saattaa sisältää

valmistusprosessit ovat käyneet monimutkaisiksi

tuotanto hajautettu eikä kukaan tiedä 

mitä liukuhihnalla on käväissyt

onko joku nuollut pähkinäkielellä hihnaa tai soosia

voi olla että

sinun oma elintarvikkeesi

sisältää fenyylialaniinin lähteen ja Aladdinin lampun, kapitalismia, vähän fentanyyliä, 

käsittelemätöntä katkeruutta, neuroepätyypillisyyttä, hämähäkkejä ja seksiä,

Temu tuo käytetyn kondomin etkä voi kuin ottaa kuvan iltalehteen

me syömme 

jäisiä appelsiineja runoissa joita emme ymmärrä, 

näitä pikseleitä, elokuvaa, liikaa kaikkea, munakoisokin

saattaa sisältää sellerinjäämiä ja jätettyjä ihmisiä, sukupuolia, huolia siitä,

ettei heitä huoli kukaan,

mukaan 

mahtuu eikä mahdu, älä käytä Rexonaa, tee testi ja löydä oma bilehuumeesi, 

me peukutamme iltapäivästä aamuyöhön hymynaamat pitkinä,

asemat ovat jo ostoskeskuksia

sinun junasi meni 

kun on nuori ja 50 vuotta Fugessa,

lapset jättävät vaatteensa ja lähtevät, mikään ei sovi enää 

tämä sarjaviihde ilman kohdeyleisöä

sisältää tunteita muistuttavia jähmetelmiä, joilla on helppo nimi,

ilo (jos hymy), suru (jos kyynel),

tunnepuhetta, tunnetaitoa, viikonloppukurssi luonnonmaisemissa

menetelmiä kohdata kaikki mitä on kuvaruudulla

sukupuoli tarttuu toista sukupuolta vyötäisistä ja tempaisee lähemmäs,

vanha liitto

saattaa sisältää intohimonjäämiä ja stereotyyppejä, laadukasta toistoa, 70-luvun monot,

kiinnityskohdat hajalla

täst lähtee,

tää on mun ranta

tää on mun final outfit

Lintuja täysi puu

Arūnas Žilys

Pihan kirsikkapuussa on jo punaisia lehtiä. Kävi mielessä, että olisipa kamalaa, jos ihminen ei iän myötä harmaantuisikaan vaan hiukset muuttuisivat vähä vähältä hehkeänpunaisiksi. Räikeät vanhukset lykkisivät rollaattoreita eteenpäin lumessa, kaatuisivat piilojäällä, murtaisivat reisiluunsa, ja kun he hangella maaten odottaisivat ambulanssia, hiukset hohtaisivat kuin Barmalein parta.

Elon runossa on "unta täysi maisema". Moni tuskin tietää, että siinä on Haavikko-viittauksinen sanaleikki. Haavikolla on runo, jossa on "lunta täysi maisema". Se runo on luettu ääneen meidän joulupöydässämme koko Elon iän ajan. Ainan ja Elon varhaisvuosina sen luin minä tai O, mutta kun lapset vähän kasvoivat ja oppivat lukemaan, myös jompikumpi heistä saattoi joutua lukemaan sen. Luettavia runoja on kaikkiaan neljä, joten jokaiselle oli aina yksi, mikä milloinkin. Runossa, jossa on lunta täysi maisema, on samurai.

Unohdin, miksi nyt päädyin ajattelemaan unia. Kai se liittyi tuohon yllä olevaan kuvaan. Siinä on lintuja täysi puu. Toisella ihmishahmolla on häkki kädesssään. Selvää ei ole, ovatko ihmiset poimimassa lintuja puusta häkkiin vai ovatko linnut lehahtaneet häkin avoimesta ovesta lentoon ja vallanneet puun. Koska linnut ovat punaisia kuin omenat, tuntuu luultavalta, että ne ovat kypsyneet puussa aikansa ja nyt on tullut aika poimia ne pois.

Näin viime yönä unen, joka oli vielä aamulla kirkas mutta on ehtinyt jo hälvetä päivän aikana. Muistan, että olin päätynyt töihin asiakaspalvelutehtäviin. Olin ehkä kaupan kassalla tai kioskissa myyjänä. Entinen työtoverini Raija tuli käymään myyntipisteelläni. Hän ei sanonut mitään vaan tuijotti vain minua ja hymyili ivallisesti. Ilmeisesti hänen riemastunut ivansa johtui siitä, että minut oli erotettu opettajan tehtävästä. Luulen, että myin filmejä, sellaisia vanhanaikaisia filmirullia, jotka saattoivat valottua. Joskus filmi jumittui kameraan, jolloin kuvia tuli kaksi päällekkäin.

Kun olin lapsi, meidän joulukuusessamme oli kaksi sinistä lintua. Ne olivat Siskon ja minun. Olimme saaneet ne Anna-Marialta. Hän oli varmaan ostanut linnut jostakin Porvoon kalliista lahjatavaraliikkeestä tai joulumarkkinoilta. Rakastin lintuani. Olisin halunnut koko kuusen täyteen sinisiä lintuja. Sinä vuonna, kun oli äidin ja minun vuoro koristella kuusi, yritin löytää sellaisia lintuja kaupoista, mutta en löytänyt. Äiti ei muutenkaan pitänyt sinisistä koristeista. Sininen on kylmä väri, äiti sanoi. Hänestä joulun värien piti olla lämpimiä, punaista ja kultaa, ja niin me sitten koristelimme kuusen kultapalloilla ja punaisilla sydämillä. Siniset linnut jäivät vuodeksi odottamaan koristelaatikkoon. Laatikon päällä oli kuva sidostesukkakoirista, niistä terriereistä, jotka televisiomainoksessa repivät ärhäkästi sukkaa eri suuntiin. Sukka kesti, aina se kesti.

Linnuista toinen putosi jonakin vuonna kuusesta ja sen kiinnitysmekanismi meni rikki. Olen jokseenkin varma, että äidillä on jossakin vielä tallella se sidostesukkalaatikko joulukoristeineen. Tahdon ajatella, että on. Tahdon ajatella, että joku on tallettanut minun lapsuuteni vinttikomeroon ja joskus vielä löydän sen sieltä. Tahdon ajatella, että sinisistä linnuista ainakin toinen on vielä olemassa ja ehjä.

Käheä-ääninen mies kaukaa menneisyydestä

 

Miltä pitää näyttää

Kay Sage

Ylikulkusillalla tuntematon mies tuli takaapäin, käveli vierelleni, nyökkäsi, katsoi hetken kasvojani ja käveli sitten ohi. Ajattelin, että hän oli kävellyt tovin perässsäni ja olettanut minut nuoremmaksi. Kun hän näki kasvot ja ymmärsi, mitä ikäluokkaa olen, hän pettyi eikä pitänyt minua lähemmän tuttavuuden arvoisena. Koska tulkitsen tilanteen näin, lienen feminismiin taipuvainen. Ehkä nyökkääjä olikin muunsukupuolinen kangaskauppias, joka ihasteli mekkoni kangasta ja päätti kysäistä, mistä se oli peräisin, mutta ujous voitti eikä hän rohjennut sanoa mitään.

Kun luen Anu Silfverbergin teosta Sinut on nähty, käy mielessä, olisiko nuoruuteni seksielämä ollut toisenlaista, jos elokuvien seksikohtaukset olisivat silloin olleet erilaisia. Luulen, että olisi. Lapsuuteni katsoin äidin kanssa 30-, 40- ja 50-luvun suomalaisia elokuvia, joissa kulkurit ja rengit tempaisevat haluamansa kauniit naiset suudelmaan, hevosvaunuihin tai heinälatoon. Naiset vähän panevat vastaan, mutta miehet ovat vahvoja ja halu ehdotonta, joten siinä ei pieni pyristely merkitse mitään. Ehkä ohjaajat, jotka olivat miehiä, arvelivat, että sellainen vetoaa sota-aikana ihmisiin eli miehiin. Tai he olivat oppineet toisista elokuvista, miltä seksin kuului näyttää, eivätkä ymmärtäneet, että toisinkin voi olla.

Nautintoa ei opi elokuvista, mutta kiihottumisen kuvaston niistä oppii kyllä. Se, että kiihottuminen ei väistämättä johdakaan siihen hekumalliseen nautintoon, johon elokuvissa vihjataan, saattaa olla nuorelle ihmiselle yllätys. Naisten orgasmikasvoja on nähty elokuvissa sen verran, että 12-vuotiaana uskoo jo tietävänsä, miltä orgasmi näyttää. Pitäisi kai elää autiolla saarella tai ainakin ilman mainoksia ja muuta mediaa, jotta aloittaisi seksielämänsä ilman mielikuvaa siitä, miltä kaiken pitää näyttää.

Silfverberg referoi The Affair -sarjan päänäyttelijän Ruth Wilsonin lehtihaastattelua. Wilson oli kyllästynyt siihen, että kyseisen sarjan seksi esitettiin aina samalla tavalla ja lopulta kamera kohdistettiin hänen naamaansa, jonka oli näytettävä tietynlaiselta, kun hän muka sai orgasmin. "Miksi minun pitää aina tehdä orgasminaama?" Wilson kertoi jankuttaneensa.

Katsoin vuosia sitten The Affairin. Pidin sarjasta mutta inhosin Ruth Wilsonin esittämää henkilöhahmoa. Nyt inhoni tuntuu kohtuuttomalta. Ei kai ollut henkilön eikä Wilsoninkaan vika, että hänen käskettiin ottaa tietynlaisia ilmeitä. Pidin Maura Tierneysta, joka esitti sarjassa petettyä vaimoa. Hän oli yhtäältä tunneilmaisuissaan pidättyväinen ja toisaalta reaktioissaan kohtuuton. Hänen kokemukseensa en osannut samastua, mutta hänen tunteenilmaisueleensä tunnistin. Varmaan olin nekin katsomalla oppinut. Muistan sisäisen ristiriitani. Olisin halunnut pitää siitä naisesta, joka oli nuoren viettelijättären osassa, mutta pidinkin vanhenevasta vaimosta. Olin niin kuin luultavasti valtaosa ikäisistäni naisista, vaikka nuoruuteni oli ollut sellainen kuin oli. Tunsin pettäneeni itseni.

Haudattavaa väkeä

 

Pidän yllä soivasta laulusta. Samastumispintani tarinan minään on pieni, mutta silloin tällöin puoliraaka huutomelankolia vetoaa minuun. On aina mukavaa, kun on talvi ja ihmisillä ikävää.

Videolla näkyy Harjun vanha ruumishuone. Luin hiljan, että sinne avattiin elokuussa pop up -kahvila. En tullut käyneeksi, vaikka piti, kun olisi ollut muutenkin asiaa Dallapénpuistoon. Ehkä kahvila on vielä olemassa. Ennen kahvilakäyttöä ruumishuone ehti toimia nuorisotalonakin. Sitten tuli sisäilmaongelmia ja rakennus suljettiin.

Keväällä en ollut kovinkaan tarkkaan selvillä siitä, missä isä kuoltuaan oli minäkin hetkenä. Kai hän oli aluksi sairaalan suuressa jäähdytyskaapissa, makasi siellä oman ovensa takana kuukauden tai vähän alle, siirtyi sitten hautaustoimiston tiloihin puettavaksi ja arkutettavaksi, matkasi Viikin kirkkoon, sai kukat ja virret, jäi vielä sinne, kun me surijat poistuimme. Sitten hautaustoimiston ihmiset kuljettivat isän krematorioon. Ehkä hänellä sielläkin oli oma odotustilansa ja jonotusnumero, ennen kuin oli uunivuoro. Tuhka lapioitiin uurnaan ja uurna hyllytettiin. Sen piti odottaa pari kuukautta. Luultavasti isän tuhka ei pannut pahakseen sitä, että joutui odottelemaan muutaman kuukauden muitten tuhkien kanssa. Isä oli sillä lailla sosiaalinen olento, että mieluusti jakoi kuolemankin.

Vasta kesäkuussa seurakunta kaivoi kuopan, jonne tuhkaisä laskettiin. Talvella routaista maata ei kaiveta, ja kun kevät alkaa, maahanpanojonossa ovat ensin kaikki marraskuun vainajat, sen jälkeen joulukuun, tammikuun ja helmikuun. Talven surijoita ehkä vähän helpottaa, että krookukset ja narsissit jo nousevat maasta, kun rakas painuu mullan alle. 

Kävin ompelijalla hakemassa mekkoni. Se oli siellä lyhennettävänä Ainan ja Alinan häitä varten. Mekko on viininpunainen. Tahdon olla syksyn väreissä, sillä häät ovat lokakuussa. Pitäisi löytää poncho tai villatakki vielä, ehkä keltainen tai poltettua oranssia, ruskeakin kelpaisi. Ompelija pakkasi minulle mekon pienenpieneen muovipussiin ja pani mukaan helmasta pois leikatut suikaleet. Pussi oli niin niin kevyt, että kerran piti matkalla katsoa, pidänkö siitä yhä kiinni.

Äiti kirjoitti olleensa kuuntelemassa, mitä Longinojalle suunnitellaan. Nuoret oppaat olivat selostaneet, mitä tehdään sille peltoalueelle, josta kävellään hautausmaalle, ja kuinka turvataan liito-oravien elinmahdollisuudet. Työpajassa äiti oli kysynyt, mistä Longinoja alkaa ja mihin päättyy, mutta kukaan ei ollut osannut vastata. Pienryhmissä oli pitänyt miettiä, miten aluetta elävöitettäisiin. Äiti toivoi selostettuja tarinakävelyitä ja lampaita syömään viheralueita. Nämä kirjoitettiin muistiin. Toivottavasti äiti saa maisemointilampaita.

Leivästä

Helsingin kaupunginmuseo. Osuusliike Elannot kokoelma.

Pakkasin matkalaukkuun uuden Pertti Lassilan. Siellä se on yhä. Ostin nimittäin Tekstin talon kirjakaupasta odotuslukemiseksi Anu Silfverbergin Sinut on nähty. Sitä luin jo kahvilassa ja tänä aamuna lisää. Ehkä siirryn illalla Lassilaan. Hänen kuulas kielensä rauhoittaa kuin kamomillatee, jota tosin en juo.

Mutta aamupäivällä tapaan äidin bussipysäkillä. Menemme katsomaan, onko joku käynyt tiputtamassa lääkettä Helmin silmiin. Helmillä on jääkaapissa yhdeksän einesohrapuuroa. Hän olisi halunnut kaura- ja riisipuuroja, mutta ne olivat loppuneet. Pakkaaja kysyi, käykö, että korvataan ohrapuurolla. Mielellään ei, Helmi vastasi. Hänelle tuotiin ohrapuuroja. Äiti aikoo viedä hänelle kolmen kauran puuron, spelttipuuron ja mannapuuron. Helmi ilahtuu, olen melko varma, että hän ilahtuu. 

Onneksi asun kerrostaloasunnossa. Onneksi on lapsia. Suurissa omakotitaloissa yksin asuvat ja maailman unohtamat vanhukset ovat vielä lohduttomampia kuin yksinäiset kerrostalovanhukset. Rappukäytävästä joku sentään yleensä haistaa ruumiin hajun.

Tahtoisin lämmintä georgialaista leipää, jonka päällä on kuumaa sulaa juustoa. Minulla oli eilen mahdollisuus tilata hatsapuria mutta tilasin mozzarellasalaatin. Ajattelin, että onhan minulla mahdollisuus leipään salaatin jälkeen tai illalla, seuraavana päivänäkin. Söin salaatin ja lähdin. Ja samalla tiesin, että en tulisi sinne enää samana iltana enkä seuraavana päivänä ja minun kaipaukseni yltyisi ja yltyisi ja muuttuisi lopulta vimmaiseksi. Se ei olisi enää missään suhteessa siihen, millaista leipä todellisuudessa on. Mieliteolla on aikaikkunansa. Siitä irronnut halu jää.

O lähetti linkin Elannon leipätehtaan kuviin. Elannon vanhat mustat kuljetusautot seisovat tehtaan edessä ja reikäleivät roikkuvat orsilla. Valkoisiin työvaatteisiin pukeutuneet leipäihmiset keskittyvät taikinaan eivätkä katso toisiaan. Kysyin äidiltä, muistaako hän, kun leipätehdas oli vielä toiminnassa. Äiti sanoi muistavansa sen, kun tehdas purettiin ja purkutyömaalla juoksenteli rottia. Hän ei osannut ajoittaa muistoaan kovin tarkasti: "Joskus minun lapsuuteni ja sinun lapsuutesi välissä."

Keskellä edellistä kappaletta kirjoittaminen keskeytyi. Kului kahdeksan tuntia, työpäivän mitta, ja nyt istun taas tässä ja yritän puhua leivästä. Väistämättä tulee mieleen Jeesus. Kun on tietyllä tuulella, Jeesus tulee mieleen melkein mistä tahansa. Näin äidin ja Helmin lisäksi Eloa. Ostin hänelle pussillisen sämpylöitä. Minulla itselläni on täällä paksu kauraleipä, kylmää juustoa ja pikakahvia. Jeesus varmaan tekisi niistä ruokaa koko Etelä-Suomelle.

Jos olisin Jeesus, perustaisin ruokablogin. Kirjoittaisin ystävällisesti ja yksinkertaisesti kaikesta siitä, mikä on tärkeää, kuten leipä, kuumat syksykeitot ja kauniit georgialaiset ja armenialaiset lautaset. Ottaisin tunnelmallisia ruokavalokuvia, joissa on kynttilöitä ja lämpimiä leipiä koreissa, kankaiset lautasliinat ja maljakossa astereita, gerberoita tai kanervia. Minulla olisi tuhansia tai miljoonia seuraajia. Kaikki kertoisivat tulevansa onnellisiksi ruokaohjeistani. Pelastaisin lukemattomia päiviä. Jotkut eivät osaisi sanoa minulle mitään mutta klikkaisivat pienen sydämen. Minäkään en sanoisi mitään, mutta vastaisin joka kommenttiin vastasydämellä.  

Vähän kuin benjihyppy

René Magritte

Sähköpostiohjelmassani ei ollut sydäntä. Niinpä kopioin vastausviestiini Ainan itsensä lähettämän sydämen ja klikkasin viestin matkaan. Sydämeni alle ilmestyi outo viiva. Kun tutkin, mikä se oli, ilmeni, että sydämeni kantoi mukanaan linkkiä. Se johti huoli-ilmoitussivustolle. En käsitä, miten se kopioitui sydämen oheen. Olin kyllä lähettänyt edellisenä päivänä äidille linkin huolisivulle, koska hänen keinonsa auttaa ystäväänsä alkoivat olla vähissä.

Kymmenen vuotta sitten olin kuuntelemassa Elon ensimmäistä esiintymistä. Silloinkin oli Taiteiden yö. Hän oli ilmoittautunut alkuillan open stagelle, koska oli soittanut hetken kitaraa ja käynyt parilla laulutunnilla. Kappaleita hän oli kuitenkin alkanut tehdä heti, ja taiteilija tarvitsee yleisöä 16-vuotiaanakin. Niinpä hän nousi lavalle laulamaan maailmanlopun lihatiskistä ja muista oleellisista asioista. Juontaja sanoi, että siinähän oli kuin nuori Kauko Röyhkä. 

Tänäänkin Elo on esiintynyt. Nyt en ollut kuuntelemassa mutta huomenna menen. Taannoin oli esikoiskirjan julkistamistilaisuus. Signeerauksen alkaessa Elo ilmoitti yleisölle, että on vihdoinkin, ihan tätä tilaisuutta varten, opetellut kaunonimikirjoituksen. Se oli toki hauskaa. Silti se oli myös totta. Elon kynänjälki on tarkkaa ja kirjoitus sujuvaa, mutta nimikirjoitusta hänellä ei ole ollut koskaan. 

Koulussa näytin ohjelmaa kauneusihanteista. Arman Alizad innostui silittelemään irrallisia silikoni-implantteja, koska ne tuntuivat niin mukavilta. Sitten hän meni parturiin evoluutiobiologin kanssa. Parturit kampasivat ja leikkasivat ääneti Armanin ja evoluutiobiologin hiuksia. Evoluutiobiologi kertoi, että naisten parinvalinta on paljon mielenkiintoisempaa kuin miesten. E-pilleritkin vaikuttavat siihen, millaisista miehistä naiset pitävät. Tunti loppui, ja ohjelma piti keskeyttää siinä kohtaa, jossa muotikuvaaja pani Armanin hypähtelemään, jotta saisi hyviä kuvia. Arman näytti omasta mielestään kuvassa marsulta.

Katsoin kotona ohjelman loppuun. Mainosmies kertoi, että töihin meneminen meikittä on vähän kuin benjihyppy.

Mutta nyt on puhunut Iltalehdelle benjihypyssä loukkaantunut Jani, jonka reisiluu murtui kolmesta kohtaa. "Oli vähän erilaiset, mutta ikimuistoiset synttärit", sanoo Jani. Hän opettelee taas kävelemään. Ei hän kuitenkaan ole yhtään katkera. Vaikka jalka on paskana, se paranee kyllä.

Myrkkyä

Paul Gauguin

Pakkasin matkalaukun ja kannoin sen töihin, mutta aamupäivällä Aina ilmoitti olevansa sairas. En siis pääsekään hoitamaan Bébéä ja Amygdalaa. Toin matkalaukun takaisin kotiin. Tuossa se nyt on lähtövalmiina, kuin odottaisin sotaa tai karkotusta. 

Ajatukset ovat jähmeitä. Väsyttää. Minulla on liikaa tunteja. Tuntikaton yli menevistä tunneista en saa palkkaa. En minä ylimääräisiä tunteja haluaisi, mutta kun koulunkäynninohjaajia on taas vähennetty, järjellisen lukujärjestyksen tekeminen kahden ikäryhmän luokalle on mahdotonta ilman palkattomia tunteja. Valinta järjettömän lukujärjestyksen ja palkattomien tuntien välillä on minulle helppo. Yleisopetuksen luokille on kyllä palkattu resurssiopettajia. Onhan tärkeää, että tavallisten ja taitavien oppilaiden opinnot sujuvat. 

Koulukeskustelu lahjakkaista oppilaista herättää minussa raivoa. Ei siinä ole kyse siitä, mitä lapset itse haluavat, vaan siitä, mitä vanhemmat ja poliitikot haluavat. Jos vanhemmat kannustavat lapsia kilpailemaan, hehän kilpailevat. Minä en kannusta. Kaikkein lahjakkaimmilla ei minun havaintojeni mukaan ole halua kilpailla. Miksi he kilpailisivat? Ei heille ole vastusta. Heitä on hyvin vähän. Tavallisella tavalla taitavat lapset kyllä kilpailevat. Toisinaan heidän vanhempansa ovat taipuvaisia uskomaan omaa lasta erityislahjakkaaksi ja vaativat haastavia lisätehtäviä. Minusta kaikkien lasten kannattaisi oppia ennen muuta kärsivällisyyttä ja yhteistoimintaa.

Dilan katsoi tänään korvakoruani ja kysyi, onko se "poison tree". Ei, minä sanoin, kyllä se on elämänpuu. "Ai jaa, mutta se näyttää ihan poison treeltä", Dilan totesi. Jäin ihmettelemään, miksi puuni, joka minulle yhdistää taivaan ja maan, näytti hänelle myrkylliseltä. Lasten tiedekysymyksissä Hesarissa joku kysyi taannoin, kuinka paljon pitäisi syödä omenoita, että saisi niiden siemenistä tappavan annoksen myrkkyä. Vastaaja korosti sitä, että siementen myrkky, amygdaliini, vapautuu vasta silloin, jos siemenet pureskelee rikki tai murskaa muulla tavalla. 100–400 omenan siemenmurskasta saisi jo myrkytysoireita. Jotta kuolisi, annoksen pitäisi olla moninkertainen. Siemenmurska saisi syöjän kuitenkin oksentelemaan paljon ennen hengenvaaraa, joten todennäköisesti hän säilyisi hengissä.

Dilan tuskin on lukenut Willian Blaken runoa "A Poison Tree". Minäkään en ole. Tokko hän ajatteli Eedeniäkään ja sen puutarhan hyvän ja pahan tiedon puuta. Ehkä kyse on jostakin nuorisomeemistä, jota en tunne. 

Jos minä saisin päättää, mikä on kielletty hedelmä, en valitsisi omenaa, appelsiinia enkä banaania. Aprikoosia, luumua, kirsikkaa ja persikkaa saattaisin harkita, koska niiden sisällä on kivi, mutta niitä kasvaa vähän liikaa yhdessä puussa. Ei kiellettyjä hedelmiä voi olla lukemattomia. Ehkä mangot kasvaisivat harvemmassa. Viikuna näyttäisi sisältä sopivan kielletyltä. Millainen mahtaa olla viikunapuun hedelmätiheys?

Jeriko

 

Nimiä ja vaatteita

Eipä taida kovin moni enää keräillä nimikirjoituksia. Me Siskon kanssa keräilimme hetken. Se ei ollut mikään oma sisäsyntyinen tarve vaan jonkun aikuisen neuvo, vihje siitä, mikä olisi hauska harrastus, koska ennenkin tehtiin niin. Olin ehkä kymmenvuotias tai vähän alle. Meillä oli Lasse Virénin, Martti Vainion, Pentti Sinersaaren ja Pentti Siimeksen nimikirjoitukset. Oli meillä varmaan muitakin, mutta olen unohtanut, keitä he olivat. Kaliforniassa asuva Irmeli toi meille Suomessa käydessään Jimmy Carterin nimikirjoituksen. Se oli minusta paljon tylsempi kuin Virénin nimikirjoitus. Säilytimme kaikkia nimiä muovitaskussa Aku Ankka -pinon alla. Ei niillä oikein mitään tehnyt. Toisille lapsille saattoi kehuskella, että näinpä muuten sen tai tämän kuuluisan ihmisen, ja todistaa sen nimikirjoituksella, mutta siinä se ilo sitten olikin.

Nykylapsi ottaa selfien julkkiksen kanssa. Duudson Activity Parkissa melkein jokainen oppilaistani tahtoi kuvan itsestään ja siitä Duudsonista, jonka nimeä en nyt muista. Video oli vielä parempi kuin kuva. Tästä on jo muutama vuosi. Ehkei heillä ole enää Duudson-videoita. En tunne nykykäytäntöjä näissä julkkisasioissa. Voisin kuvitella, että riittää, kun on hetken kosketuksissa tunnetun kanssa, julkaisee siitä päivityksen tai muulla tapaa esittelee saavutuksen. Sitten voi jo poistaa kohtaamisen, koska se vie liikaa muistikapasiteettia.

Kun talvella tulin isän luota Meilahdesta, Pasilan asemalta nousi samaan junaan eräs näyttelijä. Olin vähällä tervehtiä häntä, sillä kun näkee tutut kasvot, kestää hetken, ennen kuin ymmärtää, että tunnistussuhde on täysin yksipuolinen. En saanut näyttelijän nimeä mieleeni. Hänellä oli upea, monivärinen takki, joka oli kuin suoraan lastennäytelmästä, sympaattisen hahmon asu. Junassa näyttelijä puhui puhelimeen tummankauniilla koulutetulla äänellä ja sopi, että tavataan siinä metsänreunassa puolen tunnin kuluttua. Minä vilkuilin häntä ja yritin muistaa nimeä. Hän jäi pois ennen minua ja lähti askeltamaan reippaasti metsänreunaa kohti. Ajattelin, että hän kohtaa siellä lapsensa.

Olin tänään tapaamassa uutta ihmistä, kummilapseni vauvaa, joka on ollut tässä maailmassa neljä päivää. Minulle olisi riittänyt se, että katson vain, mutta koska vauvoja on tapana kosketella, hänet nostettiin syliini. Ruumiilla on pitkä muisti. Ennen kuin ymmärsinkään, aloin keinuttaa vauvaa rintaani vasten. Edellisestä keinutuksesta oli aikaa, mutta silti minä tiesin, tiesin miettimättä, miten pientä ihmistä pidellään.

Kotimatkalla mietin, mitä puhuisin lokakuussa häissä. Jos sanon, että rakastettu on sisäelin, en minä pelkkää sydäntä tarkoita vaan yleissisäelintä, joka on vähän kuin maksa, keuhkot ja haima, mutta paljon muutakin. Ei sitä revi pois. Ehkä häävieraat eivät halua kuulla Prometheuksen maksasta. Sen kotka raateli joka päivä. Ja aina kasvoi tilalle uusi.

Sinä päivänä, kun tapasin Alinan ensi kertaa, ostin Dallapénpuiston kirpputorilta kaksi mekkoa. Vaatteissa on paljon muistia. Minulle toinen mekoista on ikuisesti Alina-mekko. Se on viininpunainen ja siliää itsestään. Lempivaatteitani.

Tämän maan rakentajat

Helene Schjerfbeck

Kun olin taas somesta lukenut, ketkä ovat tämän maan rakentaneet ja luoneet tänne hyvinvoinnin ja ketkä pahoinvoinnin, halusin kuulla lopullisen totuuden. Sen kuulee O:lta. Päivästä toiseen lopullinen totuus saattaa vaihdella paljonkin, mutta pääasia on, että kysymyksiin tulee nopeasti selkeitä vastauksia. O ymmärtää tyylin merkityksen. Istuin siis ruokapöydän toiselle puolelle, pureskelin kurkkuleipää ja katselin, miten O leikkasi nakista palaa. Sitten kysyin, ketkä ovat rakentaneet tämän maan. O:n vastaus tuli sekunnissa:

– Leo Mechelin ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Olin hetken hiljaa. Yritin muistaa, mitä mainitut henkilöt olivat saaneet aikaan. Aika vähän muistin. Tiedustelin O:lta, mitä hän sanoisi suurista ikäluokista, opettajista, talonrakentajista, maanviljelijöistä, yrittäjistä ja työssä käyvistä reippaista ihmisistä. Eivätkö nämä olleet tehneet mitään?

– Tahdotko sä täydellisen luettelon kaikista, jotka ovat osallistuneet?

En tarvinnut täydellistä luetteloa, sillä minun piti lähteä kauppaan ostamaan vanulappuja ja leipää. Kassajonossa mietin, olenko mielenlaadultani enemmän paikallispoliitikko vai valtakunnan poliitikko vai olenko kiinnostunut vain globaaleista asioista. Minusta bussipysäkit saavat sijaita melkein missä tahansa, enkä järkyty kovin paljon siitä, että monille rakas kallio räjäytetään, koska paikalle pitää rakentaa päiväkoti. Puitten kaataminen hätkäyttää enemmän. Puistonpenkeistä minulla on vahvoja näkemyksiä.

Kouluista minulla olisi paljon synkkiä sanoja ja muutosvaatimuksista. Terveyspalveluita olen käyttänyt niin vähän, että ne eivät henkilökohtaisesti kiinnosta minua. Tosin olen sitä mieltä, että vanhusta ei pitäisi lähettää kotiin yksin huuhtelemaan korviaan. Katuvalaistuksesta minulla on ehdoton näkemys: enemmän lämminvaloisia lamppuja ja pois kaikki kylmävaloiset. Veroprosenttiani saa nostaa, jotta lamppuasia saadaan kuntoon. Luin joskus artikkelin siitä, miten valaistuksella voidaan vaikuttaa rikollisuuteen. Tutkimusten mukaan katulamppujen lisääminen vähentää kyseisen alueen rikollisuutta. Olen varma, että kylmävaloiset lamput lisäävät ihmisten halua viiltää muita kadulla kulkevia vielä enemmän kuin pimeys. Tästä ei taida olla empiiristä näyttöä.

Pelottavimpia 70-luvun uutisista oli Sofianlehdonkadun pyöräkellarimurha. Se tapahtui kävelyetäisyydellä meistä. Kävin siinä lähimetsän laakeilla kallioilla usein Siskon ja Tyyne-tädin kanssa. Me keräilimme kalliokieloja. Keräsimme me niitä pyöräkellarimurhan jälkeenkin, ainakin muutaman vuoden vielä. Niillä kallioilla muistin aina kuvan murhatusta nuoresta naisesta, jonka nimi oli Susanne ja jonka silmät katsoivat tyhjään ja alaluomissa oli tummat rajauskynäviivat. 

Metsässä näitä asioita tuli mieleen, mutta Käpylän kaduilla ajatus liikkui arkisemmin. Pohjolankadulla piti muistaa tarkata lihapullakiviä erään portin vieressä. Koskelantiellä saattoi nähdä Narrimanin, Pasin mummon samojedin tai kommunisti Tahvanaisen ja joskus yksikseen puhuva kadullakävelijäkin oli liikkeellä. Jos käveltiin Taatan kanssa, oli noukittava kadulta jokainen silmään osunut Elannon kuitti. Ne Taata vei kotiinsa tyhjään kahvipurkkiin. Vuoden lopussa hän toi kuittinipun äidille, joka istuutui keittiönpöydän ääreen ja näppäili kuittien summat laskukoneeseen, kirjoitti loppusumman paperille ja palautti kuitit ja paperin Taatalle. Kai niistä kuiteista sai muutaman markan hyvitystä. 

Sadan sanan valta

Henry Koerner

Lapset leikkivät sovitusnukeilla. Yhtä nukkea poltetaan, toisella ratsastetaan. Kolmatta vedetään kukkulan päälle ja kohta sen päällä lasketaan alas. Lumeen on jäänyt laskujälkiä. Lapsilla on valta ja vaatteet. Nukeilla ei ole päätä, vaatteita, persoonaa eikä mahdollisuutta valita.

Kontrastina alastomille sovitusnukeille on seinään maalattu kuva naisesta, jolla on hattu ja käsineet. Hattunaisen kädessä on keppi tai päivänvarjo. Hänellä on yhteiskunnallista statusta. Hän katsoo lasten suuntaan ja näkisi, mitä nukeille tapahtuu, jos ei olisi pelkkä kuva. Sininen yhdistää lapset ja kuvanaisen samaan maailmaan.

Keskellä olevan sovitusnuken tuhoamiselle ei näy syytä. Nuken alle on kasattu puita. Haarat palavat jo. Tuhkariekaleet leijuvat, kun ruumis katoaa.

Sadan sanan rakkaus

Täällä ollaan hauskoja ja kutsutaan postia rakkaudeksi. “Tuliko rakkautta?” kysyy O, kun postiluukku kolahtaa. Tänään hänelle tuli The New Yorker, minä sain laskun. 

19-vuotiaana asuin kesän Korsossa. Käärin päiväkirjapinon voimapaperiin, sidoin paketin sukkahousuilla, koska teippiä ei ollut, ja kannoin sen pitkän tien toiseen päähän, I:n postilaatikkoon. Kun paketti parin viikon kuluttua palasi, makasin pihanurmella. “Näin sinusta vilauksen”, kirjoitin I:lle. Mutta palauttaja olikin ollut hänen isänsä.

Joskus mietin, hävittikö N kaikki minun kirjeeni, kun ei voinut niitä kotonakaan säilyttää. Minä sain häneltä kaksi kirjettä, molemmat Hollannista. Hän kirjoitti, että huorilla ikkunoiden takana on monenlaisia erikoistarjouksia. Kirjeet lienevät kellarissa, muovikassissa.

Sadan sanan epäluulo

Äiti kertoi lukeneensa, että Ruotsin metsässä oli tavattu kolme pytonia tämän kesän aikana. “Varmaan venäläisten metkuja”, Annikki sanoi, “ne ovat niin juonikkaita.” Häneltä oli taas kadonnut tavaraa. Nyt joku oli kähveltänyt pinon paperilautasia ja monta purkkia mustikka-mustaherukkasosetta. Ja sängyn alta oli ilmestynyt pillerirasia ja vieras avain. Hän oli käärinyt avaimen talouspaperiin ja välttänyt sen koskemista siltä varalta, että poliisi ottaisi sormenjäljet.

Ei sitä kyllä arvannut poliisiinkaan luottaa. Maailma oli mennyt koronan jälkeen kertakaikkisen hulluksi. “Ne ovat yksiä piruja ne kiinalaiset”, Annikki sanoi. Kun ne eivät päästä länsimaita tutkimaan laboratorioitaan, arvaahan sen, että tahallaan lähettivät tänne kuolemantaudin.

Äidin perunaletuista Annikki piti.

Sadan sanan juhla

Vauvan isä sanoi, että ensimmäiset viikot vauva näyttää isältään. Se on biologinen fakta: niin isä oppii rakastamaan lastaan. Äidiltä näyttävääkö olisi vaikeampi rakastaa, minä kysyin. Lähellä istuvat naurahtelivat vaimeasti ja lusikoivat mansikkakakkua. 

Päivänsankarin veli otti hämäysmikrofonin käteensä ja sanoi: Saisinko hetkeksi hiljaisuutta. Hän painoi videon kaukosäätimestä PLAY, ja ruudulle ilmestyi kuolevan miehen pää puhumaan. Sinä olit minun iloni, kuoleva sanoi sankarille, ja Anna antoi nenäliinapaketin kiertää.

Tarjoilusta vastannut nuori nainen ei ehtinyt syömään. Kehuin piirakkaa, ja hän otti kehut vastaan. Meillä kummallakin oli kukkamekko. Miehet menivät parvekkeelle tupakalle. Anna keräili pöydiltä paperilautasia jätesäkkiin. Mietin, riisuisinko korkokengät ja sukkahousut jo bussissa.

Unohtuvat

Yasushi Inouen romaanissa Äitini tarina on muistisairas äiti, joka vähä vähältä unohtaa elämäänsä. Unohtaminen ei ole sillä lailla järkevää ja oikeudenmukaista, että aviomies, lapset ja muu oleellisena pidetty jäisivät muistiin viimeiseksi. Äidin mieli tyhjenee kuin pyyhekumi poistaisi siitä alueita. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto pyyhkiytyy pois, kun taas näennäisesti merkityksettömämmät muistot jäävät.

Minulla on hyllyssä Äitini tarina. En hae sitä tähän. Se oli aikoinaan lempikirjojani, mutta kun nyt yritän muistaa, mitä siinä oli, muistan vain pyyhekumiasian. Sitäkään en muista sitaattitarkasti. Ostin romaanin omalle äidilleni joululahjaksi kauan sitten. Silloin äiti vielä näki lukea ilman suurennuslasia. Hänellä oli isä, auton etupenkki, vireää seuraelämää, mahdollisuus pyytää isää ajamaan sinne, missä tapahtui ja oli ystäviä.

Kun me taannoin kävelimme Pohjolankatua pitkin, äiti muisteli, kuka oli asunut missäkin talossa hänen lapsuudessaan ja ketä hän oli odottanut tuossa kulmassa, kun oli kuljettu yhtä matkaa kouluun, ja miten oli pitänyt astua katulaattojen päällä joko viivoille tai niiden väliin. Hän ei muistellut mitään minun lapsuuteni vuosista, vaikka silloinkin oli kuljettu samaa katua. Ensimmäiset kerrat ovat tunteellisesti merkittävämpiä kuin seuraavat ja jättävät siksi vahvan muistijäljen. Näin sanoi Aina, kun istuimme Café Amoressa ja purkutyömaalla räjäyteltiin. Minä muistan repliikit paikkoihin. Elokuvien ja sarjojen henkilöiden nimiä en enää muista kovinkaan hyvin. Usein puhun henkilöistä näyttelijöiden nimillä tai näyttelijöiden aiempien roolihenkilöiden nimillä, ja olen alkanut unohtaa niitäkin.

Hiljattain kuoli äidin opiskeluaikainen ystävä Raija. Äiti kirjoitti Raijasta muistelun. Se oli sympaattinen feelgood-muistelu, ja kun oikoluin äidin lyöntivirheitä, minuakin heidän spiritismileikkinsä ja muut kommelluksensa hymyilyttivät. Äiti kysyi, pitäisikö siihen lisätä jotain. "Raijahan opetti sinut tanssimaan twistiä pyyhetekniikalla", minä sanoin, "muistatko?" Äiti vastasi, että ei hän olisi muistanut mutta nyt muistaa, kun muistutan. Ja niin hän lisäsi muisteluun sen, miten oppi twistin lanneliikkeet, kun Raija sanoi, että kuvittele kuivaavasi pyyhkeellä selkääsi. 

Ehkä jollakulla on Raijasta tummempia muistoja. Sellaisia tuskin kuullaan hautajaisissa tai kirjoitetaan nekrologiin. Jäljelle jääneet haluavat lämpimiä kertomuksia, vaikka ne olisivat vain viipale totuudesta. Vainaja ei halua enää mitään, joten elävät saavat rakentaa menneen toivomakseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista elämää.

Sisko on hyvä kertomaan tarinoita, toisin kuin minä. Hän saa aikaan sujuvia juonia, yllätyksellisiä äkkikäänteitä, hauskojen hahmojen seikkailuja. Välillä hän vetää mutkia suoraksi, liioittelee jotakin kohtaa, väittää epätarkasti ja ripottelee mukaan jutunparannetta. Kun hän puhui hautajaisissa isästä, minulla tuli muutaman kerran mieleen, että ei se noin mennyt, mutta yleisö nauroi, sillä se oli myös hauska puhe. Minun puheeni oli vähäeleisempi. Yritin muistaa isän repliikit täsmällisesti. Kirjoitusvaiheessa mietin puoli tuntia, sanoiko isä minua "urheaksi" vai "urhoolliseksi". Hän istui saattohoitohuoneen nojatuolilla ja muisteli, millainen minä olin ollut lapsena hänen sylissään, kun oli pitänyt lähteä yöllä lääkäriin ja korva puhkaistiin.

Väitetään, että onnettoman lapsuuden eläneet eivät muista siitä paljon. En ole varma, uskonko väitettä. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vastahakoisia muistamaan lapsuusaikojaan, eivätkä he minusta poikkea oleellisella tavalla niistä, joiden lapsuus oli pelkkää ihanuutta. Ihanuuden kokeneet toistelevat ja kertovat kahta suloista sattumusta kerta kerran jälkeen, eikä muuta ole.

On vaikea löytää erinomaista pyyhekumia. Hyvälläkin kumilla pyyhittäessä paperiin jää yleensä haalea aavistusjälki siitä, mitä siinä luki. Jos päälle kirjoittaa uutta tekstiä, aavistus peittyy. Liian kovat kumit suttaavat ja liian pehmeät murenevat. Pitäisi jo kirjoitusvaiheessa ymmärtää, että tämä pitää ehkä pyyhkiä kokonaan pois, ja osata olla painamatta kynällä liikaa.