Yasushi Inouen romaanissa Äitini tarina on muistisairas äiti, joka vähä vähältä unohtaa elämäänsä. Unohtaminen ei ole sillä lailla järkevää ja oikeudenmukaista, että aviomies, lapset ja muu oleellisena pidetty jäisivät muistiin viimeiseksi. Äidin mieli tyhjenee kuin pyyhekumi poistaisi siitä alueita. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto pyyhkiytyy pois, kun taas näennäisesti merkityksettömämmät muistot jäävät.
Minulla on hyllyssä Äitini tarina. En hae sitä tähän. Se oli aikoinaan lempikirjojani, mutta kun nyt yritän muistaa, mitä siinä oli, muistan vain pyyhekumiasian. Sitäkään en muista sitaattitarkasti. Ostin romaanin omalle äidilleni joululahjaksi kauan sitten. Silloin äiti vielä näki lukea ilman suurennuslasia. Hänellä oli isä, auton etupenkki, vireää seuraelämää, mahdollisuus pyytää isää ajamaan sinne, missä tapahtui ja oli ystäviä.
Kun me taannoin kävelimme Pohjolankatua pitkin, äiti muisteli, kuka oli asunut missäkin talossa hänen lapsuudessaan ja ketä hän oli odottanut tuossa kulmassa, kun oli kuljettu yhtä matkaa kouluun, ja miten oli pitänyt astua katulaattojen päällä joko viivoille tai niiden väliin. Hän ei muistellut mitään minun lapsuuteni vuosista, vaikka silloinkin oli kuljettu samaa katua. Ensimmäiset kerrat ovat tunteellisesti merkittävämpiä kuin seuraavat ja jättävät siksi vahvan muistijäljen. Näin sanoi Aina, kun istuimme Café Amoressa ja purkutyömaalla räjäyteltiin. Minä muistan repliikit paikkoihin. Elokuvien ja sarjojen henkilöiden nimiä en enää muista kovinkaan hyvin. Usein puhun henkilöistä näyttelijöiden nimillä tai näyttelijöiden aiempien roolihenkilöiden nimillä, ja olen alkanut unohtaa niitäkin.
Hiljattain kuoli äidin opiskeluaikainen ystävä Raija. Äiti kirjoitti Raijasta muistelun. Se oli sympaattinen feelgood-muistelu, ja kun oikoluin äidin lyöntivirheitä, minuakin heidän spiritismileikkinsä ja muut kommelluksensa hymyilyttivät. Äiti kysyi, pitäisikö siihen lisätä jotain. "Raijahan opetti sinut tanssimaan twistiä pyyhetekniikalla", minä sanoin, "muistatko?" Äiti vastasi, että ei hän olisi muistanut mutta nyt muistaa, kun muistutan. Ja niin hän lisäsi muisteluun sen, miten oppi twistin lanneliikkeet, kun Raija sanoi, että kuvittele kuivaavasi pyyhkeellä selkääsi.
Ehkä jollakulla on Raijasta tummempia muistoja. Sellaisia tuskin kuullaan hautajaisissa tai kirjoitetaan nekrologiin. Jäljelle jääneet haluavat lämpimiä kertomuksia, vaikka ne olisivat vain viipale totuudesta. Vainaja ei halua enää mitään, joten elävät saavat rakentaa menneen toivomakseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista elämää.
Sisko on hyvä kertomaan tarinoita, toisin kuin minä. Hän saa aikaan sujuvia juonia, yllätyksellisiä äkkikäänteitä, hauskojen hahmojen seikkailuja. Välillä hän vetää mutkia suoraksi, liioittelee jotakin kohtaa, väittää epätarkasti ja ripottelee mukaan jutunparannetta. Kun hän puhui hautajaisissa isästä, minulla tuli muutaman kerran mieleen, että ei se noin mennyt, mutta yleisö nauroi, sillä se oli myös hauska puhe. Minun puheeni oli vähäeleisempi. Yritin muistaa isän repliikit täsmällisesti. Kirjoitusvaiheessa mietin puoli tuntia, sanoiko isä minua "urheaksi" vai "urhoolliseksi". Hän istui saattohoitohuoneen nojatuolilla ja muisteli, millainen minä olin ollut lapsena hänen sylissään, kun oli pitänyt lähteä yöllä lääkäriin ja korva puhkaistiin.
Väitetään, että onnettoman lapsuuden eläneet eivät muista siitä paljon. En ole varma, uskonko väitettä. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vastahakoisia muistamaan lapsuusaikojaan, eivätkä he minusta poikkea oleellisella tavalla niistä, joiden lapsuus oli pelkkää ihanuutta. Ihanuuden kokeneet toistelevat ja kertovat kahta suloista sattumusta kerta kerran jälkeen, eikä muuta ole.
On vaikea löytää erinomaista pyyhekumia. Hyvälläkin kumilla pyyhittäessä paperiin jää yleensä haalea aavistusjälki siitä, mitä siinä luki. Jos päälle kirjoittaa uutta tekstiä, aavistus peittyy. Liian kovat kumit suttaavat ja liian pehmeät murenevat. Pitäisi jo kirjoitusvaiheessa ymmärtää, että tämä pitää ehkä pyyhkiä kokonaan pois, ja osata olla painamatta kynällä liikaa.
Joku voi väittää että olen kyyninen ja jopa katkerakin sanoessani ettei kukaan puhu en paremmin elävistä kuin kuolleistakaan totta, kertoessaan ihmisestä - olipa se sitten elävä tai kuollut, he kertovat oman totuutensa mitä ehkä pitävät oikeana.
VastaaPoistaMinä tunnen sekä pumpulissa kasvaneita ihmisiä ja sitten niitä joilla elämä ei ole ollut niin hyvää. Lapsuudestaan puhuessa pumpulissa kasvaneet pyrkivät pitämään illluusiota "meillä kaikki oli hyvin" tietoisesti yllä, vaikka totuus on että isä saattoi toisinaan leipoa äitiä turpaan ja äiti taasen tehdä jotain muuta ei niin hyväksyttävää ja tämä sama koskee myös näitä hieman huonomman startin saaneita siten, etteivät he halua muistella koska se tekee liian kipeää.
Toinen juttu on hautajaiset missä luetaan adresseja, kaikki pyrkivät ylisanoihin vainajasta puhuessa vaikka läsnäolijat tietävät että puhujan ja vainajan välit olivat täysin perseestä eivätkä he olleet missään tekemisissä mutta meidät on kasvatettu niin ettei pidetä soveliaana mennä hautajaisiin haastamaan riitaa. On toisaalta surullista ja toisaalta raivostuttavaa kun hautajaisissa ihmiset kehuvat vainajaa, siis sellaiset jotka eivät olleet väleissä vainajan kanssa tai edes nähneet vainajaa moneen vuoteen ellei peräti vuosikymmeneen. Mikäli tuntee tai on tuntenut tarvetta, niin kehut voisi sanoa suoraan ihmiselle tämän eläessä mutta sitähän me suomalaiset emme tee. Me olemme outo ja veemäinen kansa joka ei näytä todellisia tunteitaan koskaan.
Toisaalta yleispätevää totuutta kuolleesta tai elävästä ei ole. On vain puhujan totuus. Sitä sitten koristellaan. Varmaan omaa itseä varten. Ei ole kivaa muistaa vihanneensa tai olleensa vihattu.
PoistaKerran olin häissä, joissa sulhasen isä alkoi huudella morsiamelle hävyttömyyksiä kesken hääleikkien. Siis jotain sellaista, että nyt ei kyllä poika parasta saanut vaan ihan paskan. Siinä oli hääkansalla vähän ilmeissä pitelemistä.
Niin, totta tuo mitä sanoit. Varsinkin tuo viimeinen lause vihasta ja vihattuna olemisesta.
PoistaOlispas tökerö äijä!
Tiedätkö mahtaako liitto olla vielä kasassa vai onko lelut menneet jakoon?
Sä oot muuten rustannut tätä blogias, tää oli aamulla ihan eri näköinen.
Häh, rustannut blogia? Tätä yhtä postausta vai koko blogin ulkoasua? En kyllä ole rustannut kumpaakaan.
PoistaLiitto päättyi eroon. Huutelijaisä tappoi itsensä kammottavalla tavalla. Viimeksi mainittu tapahtui ensin.
Okei, sitten kuumuus on sekoittanut mun pääni.
PoistaJahas, on melko karmeaa että joku tappaa itsensä kammottavalla tavalla, itsemurhassa on omaisille muutenkin kestämistä.
Kirjoitan taas ohi aiheen, mutta kirjoitan kuitenkin. Sekä itse postaus, että kommenttinne sai taas ajatukset liikkeelle.
VastaaPoistaYksi: omat vanhempani varmaan rakastivat toisiaan aikanaan, kun minäkin täällä höpötän. Sitten tuli se iso A joka sai lopulta isän pieksemään äitiä. Äiti uskoi aikansa anteeksipyyntöjä, mutta uskoi lopulta senkin, että ei se muutu. Olin teini ja muistan kaiken. En silti koskaan vihannut isääni, istuin viikon hänen vierellään kun hän teki kuolemaa, pyysin anteeksi omaa käytöstäni aikuisena.
Muistotilaisuudessa sitten minun ja perheeni kanssa istui vain pappi - muu suku seurusteli keskenään.
Kaksi: Enoni kuoli pari vuotta sitten. Hautajaiset on syvältä, noin ylipäätään. Kun olo alkoi olla vähän kiusallista, ehdotin, että muisteltaisiin enoa, persoonaa, niillä iloisilla muistoilla. Olin ainoa, joka kertoi muutaman hauskan sattuman jonka muistin lapsuudesta. Sen jälkeen pöytäseurueet jatkoivat supattelua keskenään. Kävelin ulos tuijottamaan järvelle. Tavallisin sanonta enosta oli ja on vieläkin "xx on/oli kova kinaamaan" Ai yksin vai?
Mikä meitä suomalaisia vaivaa? En tarkoita, että hautajaisissa on tansittava polkkaa ja sottiisia (paitsi Mursun), mutta eikö tosiaan voi muistella mukavia asioita.
Äh, taisin tosiaan kirjoitella ihan ohi kaiken aiheen.
Mutta kiitos Teepussi kirjavinkistä, laitoin sen varaukseen saman tien.
Ihmettelin kyllä, miksi meidän pääkirjastossa on Aikuisten varasto 🤔🤔 Minkähänlaisia aikuisia sinne varastoidaan..
Aikuisten varasto... Siinäpä oiva nimi blogille!
PoistaLapsilla on taipumusta rakastaa vanhempiaan vielä silloinkin, kun eivät enää kunnioita näitä. Tuo isätarinasi liikuttaa minua jotenkin.
Olin kymmenisen vuotta sitten yhden miehen hautajaisissa. Ne olivat toisella paikkakunnalla, joten menin sinne jo edellisenä iltana. Aamulla oksensin. Sitten hajosi kenkä, eikä varakenkiä ollut mukana. Kirkossa aivan yllättäen aloin itkeä niin, ettei siitä tahtonut tulla loppua. (En ollut tavannut vainajaa vuosikausiin.) Vainajan ex-vaimo myöhästyi tilaisuudesta, koska auto sammui tielle. Koska hän ei hädissään muistanut muita numeroita, hän soitti mainoksesta muistamaansa. Sieltä vastattiin: "Eniro 0100100, miten voin auttaa?"
Totta, pitäisikö jomman kumman laittaa nimi varaukseen?
PoistaJa kiitos. Sisareni isä siunattiin eilen. Minulla ja hänellä ei koskaan ollut hyvät välit, oli vain välit ja ainoa hyvä asia on Siskoni. Silti hänen kuolemansa kaikkineen on toisaalta surullinen asia, toisaalta helpotus hänelle itselleen ja läheisilleen.
Hautajaiset on tosiaan tilaisuuksia missä voi sattua mitä vain, mutta kun olet jo matkalla, et osaa kääntyä takaisinkaan, menet vain eteenpäin kuin juna. Mutta ne ovat toisaalta myös jollain tavalla puhdistava tilaisuus silloinkin, kun vainaja on vieraampi tai et ole tavannut häntä pitkään aikaan niin kuin sinä.
Yhden tarinan kerron vielä, hautajaisista. Mummuni kuoli kun Siskoni ja Poikani olivat 10- ja 9- vuotiaat. He olivat Mursun hoivissa, itse itkin serkun kanssa kappelin etupenkissä. Katselin käytävän toisella puolella Äitiäni ja hänen sisaruksiaan ja yhtäkkiä päähäni iski ajatus "He ovat nyt orpoja!"
Heidän isänsä oli kuollut jo vuosi nuorimman lapsen syntymän jälkeen ja nyt sitten äitikin.
Näin jälkikäteen koominen ajatus, mutta siinä hetkessä se oli kaiken muun lisäksi surua kasvattava.
Menipä vakavaksi tämä meidän keskustelu näin perjantai-iltana.
Hautajaiset - samoin kuin häät - ovat perinteisiä teatteriesityksiä, jonka osallistujat ovat harrastelijanäyttelijöitä, poikkeuksena pappi, joka on ammattilainen. Hautajaisissa ei pääosan esittäjälle ole repliikkejä kirjoitettu, hänen puolestaan pappi pitää perinteisen monologin "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää... etc." Koreografiakin on minimaalista: vainaja on pitkällään ja saattoväki istuu. Häissäkään vuorosanoilla ei juhlita, tärkeimmät on: "Tahdotko sinä Unelma Pasilli ottaa aviomieheksesi tämän Kauko Hankalan…” "Tahdon! ... etc. Tämän korkeammalle rima ei ole nostettu. Hautajaisissa taasen pyritään korkealle - taivaisiin asti, mutta säännöllisesti kapsahdetaan takaisin maan pinnalle, jopa sen alle. Lopuksi mennään juomaan kahvia. Häät taas päättyvät siihen, että näyttelijähenkilökunta hätistää sammuneet juhlavieraat paikalta pois ja häätää avioparin häävuoteeseen, jonka jälkeen … himmennys
VastaaPoistaKoska Suomi on luvattu harrastelijanäyttelijöiden ja karaokelaulajien maa, kyseisiä esityksiä riittää ympäri maata ja pitkin vuotta. Tyylilajina hautajaiset ovat hillitty draama, häät hullittu komedia. Mutta kuten elämässä usein käy, ei kaikki käy niin kuin pitäisi, saattavat hautaiset muuttua farssiksi ja hääriemu tragediaksi, mikä rooleihinsa satsanneiden osallistujien kannalta hyvin valitettavaa on. On, on!
Luulen ymmärtäväni tuon äkillisen orpousajatuksen, Pöllö. Ja miten se on yhtaikaa koomista ja traagista. Orvot tuntuvat olevan 1800-luvun tarinoiden onnettomia laihoja lapsia, joilla on riekaleinen harmaa aluspaita ja kurja kohtalo hirviöjohtajattaren johtamassa orpokodissa. Ja sitten toisaalta orpous on lähes eksistentiaalinen kokemus: ettei ole enää eräitä kiinnikkeitä maahan, josta kasvoi.
VastaaPoistaMikis, hautajaisten merkityksen käsitän nykyään. Surun kaavamainen ryhdikkyys voi helpottaakin jonkun oloa. Häitä juhlin kyllä sujuvasti - parin kuukauden kuluttua oman lapsenkin -, mutta en varsinaisesti ymmärrä sen näytelmän ideaa. Sukujen tutustuttaminen toisiinsa? Rakkauden performatiivi? Juu ei, ei minulle.
Mikis on oikeassa - katselin juuri vanhoja, tai en niinkään vanhoja, valokuvia, joissa molemmat näytelmät menivät kuvatun käsikirjoituksen mukaisesti.
VastaaPoistaMutta näytelmätkin riippuvat paljon pääosan esittäjästä: A-noppi ei halunnut yleisöksi muita kuin pojan, pojanpojan ja minut, miniänsä. Näyttämönä sairaalan hiljainen huone ja viimeinen matka kahden mustapukuisen miehen kanssa. Tai tarkemmin, poikansa sylissä uurnassa takaisin kotiin. Yksinkertainen näytelmä.
Kovin paljon monimutkaisempi ei ollut enollakaan.
Poikaa olen kehottanut viemään avovaimon vihille, moni asia on helpompi hoitaa jos ja kun. Avominiä ei halua häitä, juhlia. Sanoin ettei ole pakko jos ei tahdo: menkää maistraattiin ja olkaa kuin ette olisikaan. Nimeäkään kun ei ole enää pakko vaihtaa. Sanoi miettivänsä.
Näytelmien käsikirjoitukset muuttuvat ja niin toteutuskin, kun ohjaaja ajattelee vähän nykyaikaisemmin.
Jostain syystä tuli ensimmäiseksi mieleen, että sinä kirjoittaisit loistavia mininovelleja. Osaat katsoa ja leikata.
PoistaKiitos!
PoistaKrapujen lisäksi jotain kirjoituksia löytyykin Pöllön tarinat -tunnisteella vuodelta 2024 ja sitä aiemmin.
Hauska tuo Pöllön A-noppi… siksikin, kun vaimoni sisko, joka asuu Tukholmassa ja viettää kesät maalla meidän kanssamme, on hanakka määr… siis neuvomaan, joten aloin nimittää häntä B-nopiksi.
PoistaNimitys sopiikin hänelle tosi hyvin, sillä hänen etunimensä alkaa B:llä.