Nimiä ja vaatteita

Eipä taida kovin moni enää keräillä nimikirjoituksia. Me Siskon kanssa keräilimme hetken. Se ei ollut mikään oma sisäsyntyinen tarve vaan jonkun aikuisen neuvo, vihje siitä, mikä olisi hauska harrastus, koska ennenkin tehtiin niin. Olin ehkä kymmenvuotias tai vähän alle. Meillä oli Lasse Virénin, Martti Vainion, Pentti Sinersaaren ja Pentti Siimeksen nimikirjoitukset. Oli meillä varmaan muitakin, mutta olen unohtanut, keitä he olivat. Kaliforniassa asuva Irmeli toi meille Suomessa käydessään Jimmy Carterin nimikirjoituksen. Se oli minusta paljon tylsempi kuin Virénin nimikirjoitus. Säilytimme kaikkia nimiä muovitaskussa Aku Ankka -pinon alla. Ei niillä oikein mitään tehnyt. Toisille lapsille saattoi kehuskella, että näinpä muuten sen tai tämän kuuluisan ihmisen, ja todistaa sen nimikirjoituksella, mutta siinä se ilo sitten olikin.

Nykylapsi ottaa selfien julkkiksen kanssa. Duudson Activity Parkissa melkein jokainen oppilaistani tahtoi kuvan itsestään ja siitä Duudsonista, jonka nimeä en nyt muista. Video oli vielä parempi kuin kuva. Tästä on jo muutama vuosi. Ehkei heillä ole enää Duudson-videoita. En tunne nykykäytäntöjä näissä julkkisasioissa. Voisin kuvitella, että riittää, kun on hetken kosketuksissa tunnetun kanssa, julkaisee siitä päivityksen tai muulla tapaa esittelee saavutuksen. Sitten voi jo poistaa kohtaamisen, koska se vie liikaa muistikapasiteettia.

Kun talvella tulin isän luota Meilahdesta, Pasilan asemalta nousi samaan junaan eräs näyttelijä. Olin vähällä tervehtiä häntä, sillä kun näkee tutut kasvot, kestää hetken, ennen kuin ymmärtää, että tunnistussuhde on täysin yksipuolinen. En saanut näyttelijän nimeä mieleeni. Hänellä oli upea, monivärinen takki, joka oli kuin suoraan lastennäytelmästä, sympaattisen hahmon asu. Junassa näyttelijä puhui puhelimeen tummankauniilla koulutetulla äänellä ja sopi, että tavataan siinä metsänreunassa puolen tunnin kuluttua. Minä vilkuilin häntä ja yritin muistaa nimeä. Hän jäi pois ennen minua ja lähti askeltamaan reippaasti metsänreunaa kohti. Ajattelin, että hän kohtaa siellä lapsensa.

Olin tänään tapaamassa uutta ihmistä, kummilapseni vauvaa, joka on ollut tässä maailmassa neljä päivää. Minulle olisi riittänyt se, että katson vain, mutta koska vauvoja on tapana kosketella, hänet nostettiin syliini. Ruumiilla on pitkä muisti. Ennen kuin ymmärsinkään, aloin keinuttaa vauvaa rintaani vasten. Edellisestä keinutuksesta oli aikaa, mutta silti minä tiesin, tiesin miettimättä, miten pientä ihmistä pidellään.

Kotimatkalla mietin, mitä puhuisin lokakuussa häissä. Jos sanon, että rakastettu on sisäelin, en minä pelkkää sydäntä tarkoita vaan yleissisäelintä, joka on vähän kuin maksa, keuhkot ja haima, mutta paljon muutakin. Ei sitä revi pois. Ehkä häävieraat eivät halua kuulla Prometheuksen maksasta. Sen kotka raateli joka päivä. Ja aina kasvoi tilalle uusi.

Sinä päivänä, kun tapasin Alinan ensi kertaa, ostin Dallapénpuiston kirpputorilta kaksi mekkoa. Vaatteissa on paljon muistia. Minulle toinen mekoista on ikuisesti Alina-mekko. Se on viininpunainen ja siliää itsestään. Lempivaatteitani.