Isä on sairaalassa. Voi olla, että hän ei sieltä enää palaa. Menen huomenna katsomaan, Aina ja Elo tulevat mukaan. Ehkä se on hyvästely, meille jääville tärkeämpi. Äiti sanoi tänään antaneensa isälle luvan lähteä.
"Minähän en tänne jää", sanoo joku Rekolan Maskuissa joka kerran, kun bussi tulee pysäkille ja ovet avautuvat.
Eräitä vuosia sitten minulla oli tapana katsoa Youtubesta videota, jossa venäläiset lapset laulavat ja tanssivat sirkusareenalla. Laulu on Дорогой длинною (suomeksi Oi niitä aikoja). Hämmentäväksi esityksen tekee se, että kaikki ovat hyvin nuoria. Vanhin poika on ehkä 16-vuotias, ja laulun edetessä esiintyjät vain nuorenevat. Nuorimman laulajan arvioisin suunnilleen viisivuotiaaksi. Pojat laulavat ja tytöt tanssivat ja lähettelevät lentosuukkoja yleisölle. Käsittääkseni suomennos noudattelee alkuperäisen venäjänkielisen kappaleen tarinasisältöä. "Oi niitä aikoja", laulavat lapset ja kaipaavat kadonnutta maailmaa. Sydämellään he kyllä laulavat. En ole varma, onko esitys enemmän hellyttävä vai kammottava. Muistan hymyilleeni, kun näin sen ensimmäisen kerran. Koska palasin siihen uudestaan ja uudestaan, se tavalla tai toisella vetosi minuun.
Tänään luin Wikipediasta, että Päiväntasaajan Guinean presidentti järjesti jouluna 1969 stadionilla joukkoampumisen niille, joiden väitettiin suunnitelleen vallankaappausta. Teloituksen taustalla soi Mary Hopkinin hitiksi tekemä Those Were the Days. Anekdootti ei varmaan kaikilta osin pidä paikkaansa. Toisaalta on helppo kuvitella maailma, jossa tapahtuu juuri noin. Teloitettaville lienee ollut yhdentekevää, mikä on kuoleman taustamusiikki.
Lasten tiedekysymyksissä joku halusi tietää, mitä ajatukset tosiasiassa ovat ja miten ne syntyvät. Toinen kysyi, mihin taivas loppuu. Kumpikaan ei saanut yksiselitteistä vastausta. Muutakin kysyttiin, mutta ne loikin yli. Roihuvuoren kirsikkapuiston turmeltuneet puut luin ja ajattelin, miten hirveää olisi olla se urakoitsija, joka pilasi "helsinkiläisille rakkaat" puut. En ole milloinkaan käynyt Roihuvuoren kirsikankukkia katsomassa. Monesti olen aikonut käydä, mutta kun aikomus kestää, kukinta on jo ohi. Oman pihan puusta tiedän, että hehkein kauneus ei kestä viikkoakaan.
Kävin isän ja äidin luona. Katsoimme Siskon häävideota kesältä 1994. Kukaan ei enää tiennyt kuvaajaa. Ei hän ainakaan ammattilainen ollut. Kuva pomppi ja enimmäkseen ei näkynyt oikein ketään, mutta aika näkyi. Naisten kampauksista saattoi arvata vuosikymmenen. Minulla oli siilipituinen niskatukka. Sisko ja Mikko näyttivät hätkähdyttävän nuorilta, lähes lapsilta. Äiti oli samanikäinen kuin minä nyt. Isä liikkui vielä kuin nuori. He pitivät molemmat puheen hääparille. Äiti muisti, että harjoitteli puhetta ääneen, kun kulki maalla metsässä. Hänen puheestaan en olisi muistanut mitään. Isän puheesta ei videolta paljon kuulunut, mutta siitä muistin odottaa kohtaa, jossa hän sanoo, että Sisko ja Mikko ovat taistelupari.
Sen taisteluparin yhteistyö ei kestänyt kovin monta vuotta. Siinä me istuimme keittiönpöydän ääressä ja katsoimme huonosti kuvattua videota rakkaudesta, joka ei onnistunut. "Voi, äiti", sanoi isä, kun näki videolla oman äitinsä, joka häissä oli jo 90-vuotias. Mummi eli vielä melkein kymmenen vuotta niiden häiden jälkeen.
Isä meni lepäämään vierailuni aikana. Hän on laihtunut muutamassa viikossa aika tavalla. Ruoka ei maistu eikä pysy sisällä.
Menin äidin mukaan apteekkiin. Hän osti isälle Rennietä, ja minä luin pakkauksista ääneen, mitä makuja oli: minttua, appelsiinia, lakritsaa, piparminttua. Äiti valitsi isälle piparmintun.
René Magritte sanoi jossain, että hänen maalaustensa nimet ovat samassa suhteessa maalaukseen kuin maalauksen hahmot ovat toisiinsa. Ainakin väitettä on vaikea todistaa vääräksi.
Yllä olevalle teokselle Magritte antoi nimeksi La Clef de Verre. Netistä kuva löytyy helpommin englanninkielisellä nimellä The Glass Key. En osaa aavistaa Magritten assosiaatioita. Tokko lasiavaimella avaa mitään ovea. Läpinäkyvän avaimen voi kuvitella tökkäävänsä läpinäkyvään oveen, unen oveen tai vastaavaan olemattomaan oveen.
Maalauksen etuosan kalliovuori tai vuorenseinämä on tummempi kuin kauempi. Tumma kivi tuntuu todellisemmalta. Maalauksen eräissä väriversioissa tummalla rinteellä miltei näkee sammalta. Kalliovuorten välissä on syvä rotko tai kanjoni. Maa on halkeillut tai vesi uurtanut seinämät irti toisistaan. Mutta rotkon pohjalla on niiden yhteinen alue.
Valoisamman ja kaukaisemman kalliovuoren päällä on valtava irrallinen kivenlohkare. On kuin lintu olisi muninut siihen myyttisen munan, josta maailma alkaa, tai Sisyfos vierittänyt kiven kuvassa näkymätöntä rinnettä pitkin ylös, ja hetken päästä se vierii taas alas. Vuori on kyllä sillä lailla uskonnollishenkisesti valaistu, että voi kuvitella kiven Moosekseksi, joka on kiivennyt Siinaille lukemaan kansalle kymmentä käskyä liiton merkiksi. Lohkare on sekä Mooses että kivitaulut. Voi siinä Jeesuskin olla. Hän on mennyt vuorelle saarnaamaan ja kertoo, ketkä ovat autuaita ja miten tulee suhtautua kedon kukkasiin. Saattaa hän olla astumassa taivaisiinkin.
Eräänlaista ylevää hurmahenkisyyttä valovuoressa on. Taivaskin avautuu eteeris-romanttisena sen yllä. Valovuori ei vaikuta yhtä jämerältä kallioperältä kuin tummempi vuori. Katsojan silmä on tumman vuoren puolella. Ehkä hän kiipeää tumman vuoren huippua kohti. Valovuorelle on jo kivi kiivennyt. Eräänlaista peilikuva-asetelmaa on aavistettavissa. Kun katsoja pääsee tumman vuorensa huipulle, hän on kiven tasolla ja näkee tämän kuin kuvastimesta. Vaikka pimeydessä vaeltaisi, rotkon tuolla puolen on valoisampaa. Ja epävakaa taivaaseenastujakivi, joka horjahtaa hetkessä.
Maalauksen pimeä ja valo rajautuvat diagonaalin suuntaisesti. Jos katselee rajaa kauan, alkaa näyttää siltä, että kuvassa on kaksi paperia päällekkäin. Päällimmäinen paperi on hämäysmaisema, mutta kun siitä on repäisty kulma pois, alta paljastuu toinen, todellisempi maisema. En osaa päättää, onko hämäystä tumma vai valoisa vuori.
En pitänyt ChatGPT:n vastauksesta. Olisin halunnut sen kertovan minulle jotakin näköhavainnosta, joka on yksityinen, yksityisempi kuin sovitut sävelet, jotka jokainen voi poimia yhteislaarista ja asetella samaan järjestykseen kuin joku muukin on asetellut. Pepe Willberg luuli kerran säveltäneensä hienon kappaleen ja pettyi, kun se ei päässyt Suomen euroviisukarsintaan. Vuosia myöhemmin hän kuuli televisiomainoksessa oman melodiansa. Hän soitti mainostoimistoon ja kysyi, miten sellaista oli voitu tehdä hänen tietämättään. Kävi ilmi, että sävelmä olikin maailmankuulu tango Por una cabeza.
Kuvitellaan, että pitää soittaa pianolla peräkkäin 12 säveltä, yhden oktaavin koskettimet. Jos jokaisen koskettimen saa soittaa vain kerran, vaihtoehtoiset sävelmät lasketaan permutaationa, 12:n kertomasta. 12-sävelisiä sävelmiä syntyy vähän alle puoli miljardia. Mikäli sama sävel saa esiintyä useamman kerran, mahdollisuudet lisääntyvät. Ja pianossa on koskettimia toki enemmän kuin 12. Sävelmät ovat yleensä pidempiä kuin 12 säveltä. Standardoitujen sävelten väliin jää määrätön määrä taajuuksia, joita ei soita millään.
Mutta silti: katsominen. Minä en osaisi katsoa tomaattia pöydällä puolella miljardilla tavalla. Olen kuitenkin varma, että jos tuon pöydän lähettyville vaikkapa vain viideosaosan maailman väestöstä, löytyy kevyesti enemmän kuin puoli miljardia tapaa katsoa tomaattia. Tomaattitaide on vielä suhteellisen suppea alue kuvataidetta. Silmällä on enemmän etsittävää kuin 12 säveltä. Eikä kuvaan silmääkään tarvitse.
Veli Seppä ei ollut koskaan saanut niitä suuria rahoja, jotka hänelle oli luvattu taideväärennöksistä. Hän oli istunut vankilassa, tullut uskoon ja sairastunut syöpään. Dokumentti oli tehty vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän mietti, ehtisikö vielä luomaan oman kädenjälkensä. Tässä kohtaa teen kaikkeni, etten alkaisi puhua Yasushi Inouen taideväärentäjä Hosen Harasta, joka minä olen.
Sanonpa sentään olleeni Hosen Hara myös Habbo Hotelissa, jossa Aina ja Elo varhaisessa elämässään pyörivät. Nyt en keksi syytä, miksi minä tein sinne oman hahmoni, mutta niin vain tein. Hosen Hara liikkui vaivalloisesti, koska en hallinnut näppäinkäskyjä, vaikka Elo yritti opettaa ne minulle. Hosen Hara puhui pidempiä puhekuplia kuin keskimääräiset hotellivieraat.
Käytin monien kirjailijoiden etunimiä vuosien takaisessa nettiseksityössäni. Nimet auttoivat hahmottumisessa. Joku hahmo oli runollinen, toinen vähän proosallisempi. Romaanihenkilöitä en muistaakseni siinä työssä käyttänyt. Varmaan se johtui vain siitä, että minulle merkittävimmät henkilöt kirjoissa olivat siihen aikaan miehiä. Seksilinjalla heteromiehet eivät olisi viipyneet montakaan minuuttia hovimestari Stevensin syleilyssä. Stevens oli tosin itsekin taitava pidättäytymään kaikenlaisesta syleilystä.
Pistäisin tähän musiikiksi Bruce Springsteenin kappaleen Cover Me, mutta koska juuri tänään en kestä katsoa punaisia ja valkoisia raitoja videossa, soikoon vähän oudompi cover.
