Markuksen ja Anitan häät olivat eilen. Torstai-iltana Elo soitti ja kysyi, olisiko meillä kahvikuppeja, jalallisia laseja ja jälkiruokakippoja. Niitä tarvittaisiin, koska hääjuhla olisi kotona ja vieraita tulisi noin 90. Lupasin, että jotain varmaan löytyy, ja aloin penkoa kaappeja. Niitä sinikukallisia kahvikuppeja, joita äiti minulle aikoinaan tilasi yhden kerrallaan, löysin seitsemän. Viisi kuppia oli särkynyt tai kadonnut. Jalallisia laseja oli neljä. Jälkiruokakippoja oli paljon, vaikka ei tämä ole milloinkaan ollut erityinen jälkiruokakoti.
Elo ja Markus saapuivat suuri muuttolaatikko mukanaan. Sanoin, ettei tarvitse ahdistua, jos astioita menee rikki. Ei niitä kuitenkaan kukaan täällä käytä. Kahvit juomme päivästä toiseen samoista mukeista, eikä täällä järjestetä kekkereitä. He nostelivat pakkaamani astiat laatikkoon. Elo sanoi, että lasit alkavat olla kasassa jo. He olivat käyneet äidilläkin, jolla oli uskoakseni paljon enemmän astioita ja paremmat pakkausmenetelmät.
Perjantaina äiti kertoi Hilleville lainanneensa astioita 90 vieraan häihin. "Mulla olisi varmaan ollut 90 samanlaista kuppia", Hillevi sanoi, "mutta tiedä nyt sitten, missä ne ovat." Kuppeja hänellä oli ollut pari tusinaa jo lapsuuskodin perintönä, ja sitten kerran he olivat olleet Sandran kanssa kirpputorilla ja nähneet samanlaisia kuppeja. Pitihän ne ostaa ja sen jälkeen toinenkin sarja samoja kuppeja, kun sattumalta tuli vastaan, kauniita kuppeja. Nyt oli Sandra hoitokodisssa ja kupit kellarissa tai vintillä tai jossakin niistä yläkerran huoneista, joissa Hillevi ei kyennyt käymään. Eivätkä ihmiset enää kyläilleet. Koko kahvittelukulttuuri oli kuollut. Arkikahvitkin juotiin muumimukista, ellei sitten vastustettu kofeiinia kokonaan.
Alkuviikosta istuin Hakaniemen torilla illalla ja join valtavasta hedelmäkoristeisesta kupista kaakaota. Elolla ja Islalla oli keltaista viiniä, Ainalla ja Alinalla oranssia mehua. O oli ainoa, joka joi kahvia. Isla oli käynyt vieraalla kampaajalla ja ollut hivenen jännittynyt, kun ei ollut tiennyt, mistä tämän kanssa puhuisi, jos ei tahtonut puhua työstään ja kuulla taas, miten opettajilla on varmaan ihanaa, koska on pitkät lomat. Mutta uusi kampaaja olikin heti alkuun kysynyt, oliko Isla katsonut Australian Ensitreffejä alttarilla. Isla oli, ja sen jälkeen oli ollut helppoa, sillä juttua riitti. Olisi ollut kiusallista katsoa peilistä omaa kuvaansa hiljaisuuden vallitessa. Aina sanoi, että hän tavallaan tahtoisi olla kampaamotuolissa hiljaa. Voisihan sitä monelle kampaajalle varata hiljaisenkin ajan, mutta silloin pitäisi vaihtaa kampaajaa. Olisi aika epäkohteliasta varata hiljainen aika tutulle kampaajalle, jonka kanssa on rupateltu jo monet vuodet.
Äsken Elolta tuli sähköpostia. Häät olivat olleet valtavan ihanat ja riemukkaat. Puutarha oli laitettu kauniiksi huntukankain ja virkatuin koristein. Elon bändi oli esiintynyt parvekkeelta, omenapuiden yläpuolella. Seremoniaan jokaiselle vieraalle oli annettu rakkauden omena, jossa oli hedelmätarrana hääparin kuva.
Nyt minäkin olen alkanut katsoa Australian Ensitreffejä. On ihmisiä, jotka katsovat kiihkoisasti rakkausrealityja. On ihmisiä, jotka ylenkatsovat rakkausrealityja. On ihmisiä, jotka ylenkatsovat ihmisiä, jotka katsovat rakkausrealityja. On ihmisiä, jotka omasta mielestään katsovat ironisesti rakkausrealityja. Ehkä on niitäkin, jotka kuuluvat kaikkiin kategorioihin. Minä olen kiihkoisa katsoja. Rakastan pientä kovaäänistä Jamieta, jonka aviomiehen ruumis on täynnä tatuointeja ja jota ylemmyydentuntoinen Lauren kutsuu moukaksi. Haluan kampaajan, joka puhuu minulle Jamiesta ja Laurenista.
Ei kai kukaan enää juo kahvia kupeista - paitsi jos menet kylään "tosi vanhoille" rouville?
VastaaPoistaMeillä on kyllä kahvikuppeja. Kolme erilaista puolen tusinan sarjaa. Kaksi on aikanaan kihlajaislahjaksi saatuja minun mummoilta, toinen isän ja toinen äidin äidiltä. Ja yksi jätettiin muistoksi A-nopista, kun muutettiin tänne. Ne ovat kaikki yhdessä, omassa kaapissaan niin korkealla ja pahassa paikassa, että jos niitä halutaan käyttää, joudutaan tyhjentämään kuta kuinkin puoli keittiötä, että kaapille pääsee. Ja tarvitaan tikapuut.
Kaikkialla juodaan kahvi mukeista. Minua varten melkein joka paikassa on pöllömuki 😄
Minulla on aina ollut kampaaja, jonka kanssa voi puhua ihan mistä vain. Nyt kun olen viimeinkin löytänyt lähempää kuin 60 km:n päästä kampaajan, puhumme yleensä kirjoista. Edellisen kanssa vain juoruilimme. Sitä edellinen, jonka luona kävin varmaan parikymmentä vuotta, puhuimme henkilökohtaisia asioita.
Olen pohtinut muuten mitä eroa on kampaajalla ja parturilla? Päädyin siihen, että koska minulla on lyhyet hiukset ja ne yleensä vain leikataan, käyn parturissa.
Alkukesästä, kun hiuksiini laitettiin raidat, se oli kampaajakäynti.
Mutta miten seuraavalla kerralla, kun hiukset leikataan ja ripset ja kulmat värjätään - mikä se sitten on?
Olen elänyt kuvitelmassa, että parturi on se, joka leikkaa ja laittaa miesten hiukset, ja kampaaja se, joka naisten. Nyt kun sukupuolittaminen ei muutenkaan ole muodikasta, nämä nimitykset ovat ehkä virtaavaisessa tilassa. Minusta sinulla on hyvät määritelmät: parturi leikkaa lyhyet tukat, kampaaja värjäilee, kihartelee ja pöyhentelee. Minua on aina vain leikattu, joten täten olen ollut pelkkä parturointitapaus.
PoistaMummini muinoin kertoi tarinaa eräästä parturista, Kaunis-Sirkasta, joka oli niin suurenmoisen ihana, että kaikki asiakkaat ja muutkin kylän miehet oitis rakastuivat häneen. Joku sydämeltään suistunut miesrukka jätti vaimonsa Kaunis-Sirkan tähden. Epätoivoinen jätetty vaimo kaivoi esiin ampuma-aseen ja syöksyi miehen ja Kaunis-Sirkan lemmenpesään kuin parhaassakin balladissa. Hän ampui miehensä. Kaunis-Sirkkaa luoti osui silmään. Niin ei Sirkka enää ollut kaunis. Vaimo joutui vankilaan, ja lauma lapsia jäi ilman isää ja äitiä. Sirkka eli yksinäisenä silmäpuolena lopun elämäänsä.
Niin että kannattaa harkita, kenellä hiuksensa leikkauttaa.
Voi mikä kohtalo Kaunis-Sirkalla!
PoistaMursu ajaa itse tukkansa pois, kuin myös Poika. Poika-paralla on, siis olisi, jonkinlainen pälvikalju, joten siksi tukka pois. Alle 20-vuotiaana oli pitkä tukka.
Vanhassa kotikaupungissa oli parturi-kampaaja Oili, joka oli edullinen ja jolla etenkin miehet kävivät. En oikein tiedä oliko kyse tavasta vai tylsistä saksista, mutta leikkaus muistutti kuulemma enemmänkin kynimistä.
Nuoremmat miehet kävivät siellä siksi, että Oililla oli kaunis tytär, joka myös oli parturi. Hän hoiti hiustenleikkuun istumalla kasvotusten asiakkaan sylissä.
Oilin kaunis tytär vahvistaa uskoani, että hiustenleikkuualalla on poikkeuksellisen paljon erotiikkaa. Ja mikä olisikaan ihanampaa kuin kampaajan tai parturin kosketus!
PoistaNuorempana, kun tukka oli vielä sankka, sen kasvuvauhti melkoinen, lompakko ohut ja kiinnostus ulkonäköseikkoihin vähäinen, pyysin silloin tällöin O:ta tai jompaakumpaa lastani lyhentämään minun hiuksiani. Lapset olivat ehkä molemmin puolin kymmentä ikävuotta. Aina ei suostunut koskaan, mutta Elo suostui, jos sai pari euroa. Hän saksi päättäväisesti ja varmasti päätäni. O:lle ei tarvinnut maksaa, mutta hän ei ollut erityisen kärsivällinen.
Meille vanhan liiton miehille tämäkin on helpompaa: marssii vain tuttuun parturiin, istuu tuoliin ja sanoo, että lyhyeksi, korvat näkyviin, ilman rajaa.
PoistaParturini ovat olleet aina vanhempia rouvia, monta olen saatellut eläkkeellekin, mutta en ehkä enää tätä nykyistä, sillä hän on nuorehko ja hiljainen. Hän on niin vaitelias, että minun pitää alussa aloittaa pieni keskustelu - muutama sana ja sen jälkeen pysymme tyynesti vaiti.
Minä käytän rahaa aika leväperäisesti - käyn kahviloissa ja hierojalla, ostan kaupasta liikaa ruokaa, maksan saunavuorosta, jota en käytä, ja kolmesta suoratoistopalvelusta, joita käytän vähän -, mutta jostain syystä on kaksi asiaa, joista maksamista pidän omassa elämässäni tuhlailuna: vaatteet ja hiukset. Ei niin, että kampaajakäynnin jälkeen voivottelisin rahanmenoa, mutta välttelen mahdollisimman pitkään kampaajalle menemistä. Se tuntuu niin turhamaiselta.
PoistaÄrsyttää kirjoittaa aina tämä "näin maalla asuvana", mutta kun näin nyt vaan on. Kun on tk-eläkkeellä, siitä on aina laitettava tietty summa yhteiselle tilille (jep, vuosien takainen sairaalareissu opetti sen, että on oltava yhteisomistuksessa oleva tili laskujen maksuun - sekin vielä) ja loput sitten käytetään miten käytetään.
PoistaMe ollaan kummallisia rahankäyttäjiä: kun on ns. tilipäivä ja on olevinaan rahaa, ollaan tosi pihejä. Mitä vähemmän tilillä on rahaa, sitä reilummin sitä käytetään "se loppuu kohta kumminkin" 😜 - eli aina tilipäivän alla.
Mutta siis täällä maalla ei hirveästi kahviloita ole ja kumpikin meistä haluaa aina äkkiä pois kyliltä, ihmisten ilmoilta. Toisaalta tykkäisin kesäisin istuskella kahviloissa ja katsella ihmisiä ja kuvitella millaista elämää ne elää. Miksi ne on siellä.
Parturissa käyn, koska on lyhyt tukka ja inhoan silmille tulevia hiuksia ja nyt kun on kuulokojeet niiden päälle kasvavaa tukkaa - ne rahisee ärsyttävästi.
Älköön kukaan loukkaantuko seuraavasta: 14 vuotta sitten kun olin ollut sen n. 3 vkoa sairaalassa. Oli elokuun loppupuoli ja olin käynyt parturissa edellisen kerran varmaan kesäkuun alussa. Ajattelin, että no kasvatan pidemmän tukan, mutta yhtenä aamuna katsoin peiliin ja näin siellä J. Urpilaisen! Järkytyin niin, että melkein juoksin ostarin kampaamoon ja anoin, että leikatkaa tää lyhyeksi! Sen jälkeen en ole yrittänyt kasvattaa hiuksiani.
Niin, osaan kuvitella, että maalla asuessa rahankäyttö ja kaikkiin huvituksiin lähteminen on erilaista kuin täällä kaupungissa. Minähän käyn kaupassa oikeastaan joka päivä, vaikkei tarvitsisi. Korona-aikana, kun kaikenlaisia kontakteja piti välttää, kauppareissut harventuivat kummasti - ja silti ruoka ei loppunut. Jos asuisin yksin, käyttäisin todennäköisesti hyvin vähän rahaa ruokaan.
PoistaNuorena olin suuri kahvilaihminen. Luin ja kirjoitin kahviloissa, pyörin kaupungilla tuntikaudet. Nyt en enää ihan sellaista jaksa. Mutta yhä rakastan kahviloita.
Peilistä katsova J. Urpilainen sai minut nauramaan. Mistä muistankin, että nuoruuteni diskoillassa muuan mies huudahti minut nähdessään: "Sä näytät ihan Arnold Schwarzeneggerilta!"
Hävytön mies!
PoistaEi oikeastaan ollut hävytön. Oli jopa vähän hauska. Luulen, että yhdennäköisyyteni AS:n kanssa ei liittynyt lihaksiin tai muihin ruumiinmuodollisiin seikkoihin. Kerroin kerran oppilaillenikin, että minä muuten näytän Arnold Schwarzeneggerilta. He katsoivat minua vähän hitaasti.
PoistaToisaalta, joskus ei tarvitse olla kuin vaikka samanlaiset kulmakarvat 🤔
PoistaMuistaakseni et seuraa urheilua? Yleisurheilussa on 1500 m:n kelpo juoksija, mies, jolla on hyvin tummat ja tuuheat kulmakarvat ja hänellä on hyvin tiukka ja tuima ilme juostessaan. Mitä lähemmäs maalia hän tulee, sitä tuimemmaksi, oikeastaan vihaisemmaksi ilme tulee. Mursun kanssa olemme antaneet hänelle lisänimen "Saatana" - voisin kuvitella, että JOS on olemassa joku tulenhehkuinen paikka, sitä vahtii joku, joka muistuttaa häntä maaliviivalla.
Niin, ja jokaisesta meistä saa vaikka minkälaisia vertaamisia ja tarinoita. Toki minäkin olen kuullut itsestäni myös perinteisemmin imartelevia rinnastuksia kuin Schwarzenegger-jutun. Mutta niistä ei synny hauskoja tarinoita. Tarina edellä täällä mennään.
PoistaEn seuraa urheilua. Lapsena seurasin, erittäin intensiivisesti, mutta nykyään en lainkaan. Mutta jos joskus taas alan, tulen taatusti seuraamaan kisoja sinun ja Mursun katsomoon. Saatanat kunniaan!
Mursu toivotti tervetulleeksi!
Poista