Naisia laiturilla

Tänään uskon ihmisiin tai ainakin naisiin, uskon yhteistyöhön, auttamiseen ja välittämiseen. Muuan nuori äiti nimittäin pyörtyi junalaiturilla. Hänellä oli mukanaan rattaissa parivuotias lapsi. Hetkessä meitä oli viisi aikuista ja yksi lapsi siinä ympärillä. Pyörtynyt nainen virkosi nopeasti mutta alkoi itkeä, kun ymmärsi, ettei laiturilla maaten kykene huolehtimaan lapsestaan, joka alkoi jo hätääntyä. Joku sanoi, että soitetaan ambulanssi, ja toinen kaivoi puhelimen esiin ja varmisti minulta, onhan numero 112. Koska puhelimen omistajan äidinkieli ei ollut suomi, hän lykkäsi puhelimen minulle. Minä puhuin hätäkeskusihmisen kanssa, ja muut tilanteeseen tulleet tutkivat hätäkeskusihmisen kehotuksesta, kulkiko potilaan hengitys ja oliko iholla kylmää hikeä. Minä informoin hengityksestä ja hiestä hätäkeskusihmistä. Nainen, jolla oli itselläänkin lapsi, piti huolta, että rattaat eivät lähde vierimään radalle.

Ilmeni, että pyörtynyt nainen oli raskaana. Hätäkeskusihminen käski minun kysyä, vuotaako nainen verta tai onko lapsivesi mennyt, mutta nämä eivät selvästikään olleet sanoja, jotka tämä olisi suomen kielestä ymmärtänyt. Minä esitin silmämääräisen arvelun, että raskaus ei ole vielä loppuvaiheessa eikä täällä näy verta eikä lapsivettä. Hätäkeskusihminen pyysi minua kuvaamaan naisen vaatteet ja kysyi, voisiko joku jäädä tämän luokse odottamaan ambulanssia. Koska ilmeisesti ei ollut kiire, ambulanssin tuloon menisi noin 20 minuuttia. Minä lupasin jäädä odottamaan. Jos tilanne muuttuisi, minun pitäisi soittaa uudestaan. Siis kolmoslaituri ja vihreä kukkamekko, varmisti hätäkeskusihminen vielä. Valkoisia kukkia vihreällä pohjalla, minä sanoin.

Puhelun päätyttyä huomasin, että me kaikki auttajat olimme naisia. Ojensin puhelimen takaisin sen omistajalle, kiitin häntä ja hän kiitti minua. Tunsin äkillistä lämpöä kaikkia kohtaan. Yhteistuumaisesti me kaikki viisi siirsimme potilaan ja hänen lapsensa kauemmas raiteesta. Siististi pukeutunut eläkeikäinen nainen kysyi minulta, voisiko hän lähteä lääkäriin, kun hänellä olisi aika puolelta. En tiedä, miksi hän minulta kysyi, mutta annoin luvan. Sitten muutkin lähtivät omille teilleen ja äiti ja minä jäimme odottamaan laiturilla istuvan naisen ja rattaissa istuvan lapsen kanssa ambulanssin saapumista. Sanoin naiselle, että äiti on entinen sairaanhoitaja, joten ei ole hätää, vaikka vähän joutuisimmekin odottamaan. Äiti vilkaisi minua ja korosti, että on tosiaan entinen, nyt jo eläkkeellä.

Ensihoitotyöntekijätkin olivat naisia. Heillä oli valkoiset vaatteet, ja kun he 20 minuutin kuluttua lähestyivät meitä pitkän laiturin toisesta päästä, he näyttivät enkeleiltä. Toinen enkeleistä kantoi suurta pelastusvälinelaukkua ja toinen työnsi pyörällistä kantotuolia. He puhuivat rauhoittavalla ammattiäänellä, ja me äidin kanssa selostimme, mitä oli tapahtunut. Minä toivotin naiselle hyvää jatkoa, hän kiitti minua. Me molemmat kosketimme toistemme olkavartta, ennen kuin enkelit lähtivät kuljettamaan häntä ja lasta. 

Me matkustimme äidin kanssa Espooseen. Äiti halusi nähdä, missä on Kannusali, sillä sinne pitäisi loppusyksystä mennä. Junassa kysyin äidiltä, olisiko hän vielä osannut toimia, jos laiturinainen olisikin saanut jonkin kohtauksen tai ei olisi tullut tajuihinsa. Äiti sanoi, ettei ole ollenkaan varma, vieläkö taidot olisivat hallussa. Eihän hänkään kovin monta kertaa ollut elämässään joutunut elvyttämään.

Yhden kerran hän muisti hyvin. Tampereen asemalla oli 60-luvun puolivälin tietämillä ollut lapsi isoäitinsä kanssa ja isoäiti oli kuukahtanut. Ilmeisesti hän oli saanut sydäninfarktin. Äiti oli juossut apuun, ja asemalaiturilla joku mies oli hätistellyt ihmisiä pois ympäriltä, että ammattilainen saisi tilaa elvyttää. Äiti oli ollut vähän kauhuissaan, kun kaikki katsoivat ja hänen piti osata. Kyllä hän kuitenkin elvytti, ja onneksi ambulanssi tuli aika nopeasti silloin. Hän meni mukaan ambulanssiin, sillä pitihän siitä lapsenlapsestakin pitää huolta. Työkaverit olivat sairaalan ovella vastassa ambulanssia ja hämmästyivät, kun hän sieltä astui ensimmäisenä ulos.

Myöhemmin äiti kuuli elvyttämänsä isoäidin kuolleen sairaalassa. Lapsenlapsi oli sanonut hoitajille, että oli se kumminkin komea kuolema.