Miten hyvin onnistuimme?

Davide Bonazzi

Vanhustyön keskusliiton järjestämä kesäkerho pidettiin kirkon tiloissa. Olin tullut kirkolle äitiä vastaan. Astuin aulaan. Kerhon viimeinen vartti oli vielä meneillään, joten istahdin pehmeälle tuolille pöydän ääreen odottamaan. Infokopista tuli suntiotyyppinen henkilö tiedustelemaan aikeitani. Kerroin istumiseni syyn, ja suntiotyyppinen vastasi: "Yritä viihtyä."

Tarkastelin viihtymisympäristöni. Pöytäliinassa oli ristipistokukkasia ja maljakossa viisi valkoista tulppaania. Pöydällä oli kolme lehteä. Valitsin Askelen. Siellä julkaistiin tulokset kesälaulukilpailusta. Oli pitänyt kirjoittaa muisto, joka liittyy johonkin kesälauluun. Kilpailun oli voittanut Mikko. Hänen laulunsa oli Iltatuulen viesti. Hän kertoi kerran joutuneensa rakkaastaan 300 kilometrin etäisyydelle. Ikävää hälventääkseen he sopivat soittavansa joka ilta kello 21 Iltatuulen viestiä. Muitten kirjoittajien muistolaulut olivat enimmäkseen virsiä. Loikin yli ne muistot, joissa lauluna oli Suvivirsi. 

Ulko-oven vieressä oli palautelaite, samanlainen hymynaamapainallusnäyttö, jolla saa kaupasta poistuessaan kertoa, miten hyvin onnistuimme tänään tai mikä ilme kuvastaa parhaiten kauppakokemusta. En osannut valita oikeailmeistä naamaa aulakokemukselleni, joten jätin klikkaamatta. Äiti laskeutui portaita, ja me lähdimme raitiovaunupysäkille.

Oli tarkoitus käydä Maunulan hautausmaalla. Ei siellä ole meidän lähivainajiamme, mutta äiti halusi käydä kerrankin tervehtimässä myös kaukaisempia kuolleita. Koska en ollut ennen käynyt Maunulan hautausmaalla, kysyin, missä siellä on kukkakauppa, kuljemmeko me sen ohi. Äidillä ei ollut muistikuvaa kukkakaupasta. Hän oli ottanut mukaansa hautakynttilän, varmuudeksi, niin olisi ainakin jotain tuomista Sakari-sedän perheelle. Raitiovaunupysäkiltä oli vähän kävelymatkaa hautausmaalle. Päätimme poimia tienvierustalta kimpun luonnonkukkia haudalle. Sitten ei haittaisi, vaikka emme osuisikaan kukkakaupan kohdalle.

Kukkakauppa kuitenkin oli sillä portilla, josta menimme sisään. Äiti osti samettiruusun, joka maksoi 4 euroa, ja muovisen maljakon, joka maksoi 6 euroa, ja ojensi minulle lapun, johon oli kirjoittanut hautakorttelin ja rivin numerot.

Sakari-setä perheineen löytyi helposti. Hauta oli täynnä kukkia. Joku oli tuonut sinne kaksi lyhtyäkin. Toisen lyhdyn sisällä oli pieni norsu. Äiti kaivoi samettiruusulle paikan ja minä tökkäsin luonnonkukkamaljakon maahan.

"Mitä jos etsitään Forssellin hauta?" äiti ehdotti. Minä otin äidin puhelimen ja etsin Hautahausta oikean osoitteen. Se oli ihan lähellä. Forssell oli ollut lääkäri, äidin entinen työtoveri. Lääkärinä hän oli epäilemättä erinomainen, ainakin siihen asti, kun leikkasi selvin päin ja kädet eivät tärisseet. Ihmisenä hänen ansionsa eivät olleet samaa tasoa. Hirviöksikin häntä oli nimitetty.

Forssellin hautaa ei ollut hoidettu. Siellä ei ollut kukan kukkaa. Rikkaruohot ulottuivat puolisääreen. Mullassa oli pystyssä tyhjä muovimaljakko, jossa oli likaista vettä. Olimme hetken hiljaa. "Olisiko meidän pitänyt tuoda ne luonnonkukat tänne?" minä sanoin. Äiti nyökkäsi. Päätimme, että minä lähden hakemaan luonnonkukkamaljakon Sakari-sedän yltäkylläiseltä haudalta. Äiti puhuisi sillä aikaa Forssellille ja kitkisi pahimmat rikkaruohot pois. Ei Sakarin perhe ehkä pahastuisi. Jäisihän heille meidän samettiruusummekin. 

Kävin hakemassa luonnonkukat pois Sakarilta. Maljakosta jäi reikä hautasammaleen. 

Äiti oli saanut Forssellin haudan kelvolliseen kuntoon. Hän asetteli luonnonkukat kauniimmin maljakkoon. Seisoimme hetken ja tuijotimme hautakiveä siten kuin hautakiviä on tapana tuijottaa. "Ainakin sinä ompelit hyviä tikkejä minun pakaraani", sanoin minä kivelle. Äiti sanoi, että kyllä hänkin oli muistanut monta hyvää asiaa Forssellista. Ikäviä juttuja hän tiesi paljon enemmän, mutta eivät ne pyyhkineet pois hyviä.

Muista hyvistä en tiennyt, mutta pakarahaavan ompelun muistin elävästi. Silloin oli talvi-ilta, pakkasta liki 20 astetta. Me olimme laskeneet jäämäkeä, ja minä olin lentänyt pyllylleni kannon päälle. Housut olivat tulleet hetkessä vereen. Äiti ja isä olivat olleet kaupungilla ostamassa Siskolle ja minulle talvisaappaita. Sisko laastaroi minua parhaansa mukaan, ja sitten asetuimme lastenhuoneen lattialle pelaamaan Afrikan tähteä. Minun piti maata mahallani, sillä en kyennyt istumaan.

Kotiin tultuaan äiti tutki haavan ja sanoi, että se pitää ommella. Hän soitti Forssellille, koska tämä oli ainoa lääkäri, jolle hän kehtasi soittaa. Niin me menimme tyhjälle ja pimeälle poliklinikalle äidin kanssa, ja kohta sinne tuli myös Forssell. Äiti puhdisti minun haavani ja Forssell ompeli. Sisko juoksi vessaan oksentamaan. Häntä inhotti puhdistusaineen haju.

Kysyin äidiltä, jätetäänkö hautakynttiläkin Forssellille. Hän sanoi, että ei, se viedään Nevaloiden haudalle. Tasajako muistamisessakin.