Ääniä

Luen romaania, jossa mies sulkeutuu kyläpaikassa vierashuoneeseen eikä tule ulos. Mies ei vastaa oven läpi esitettyihin kysymyksiin ja on muutenkin ääneti. Oven alta hän kuitenkin sujauttaa lapun. Siinä sanotaan, että pian hän tarvitsisi ruokaa, kasvisruokaa. Talon rouva työntää hänelle kinkkuleikkelepaketteja. Ei oven alta mitään kovin korkeaa mahdu. Kinkku ei tietenkään ole hyvä valinta kasvissyöjälle, mutta rouva tekee niin tarkoituksella. Hän ei halua, että vierashuoneeseen linnoittautunut alkaa viihtyä.

Samassa romaanissa lapsi taittelee paperiarkista itselleen lennokin ja ihmettelee, miksi paperi tuntuu muuttuneen painavammaksi lennokissa. Olen vasta sivulla 64 mutta tiedän jo, että pidän tästä kirjasta. Etsin Youtubesta videon, jossa kirjailija puhuu. Hänellä on tenhoava ääni. 

Eilen alkoi ammattikoulu ja sain kolmelta entiseltä oppilaaltani tekstiviestit. Se ilahdutti. Onneksi ei yleensä tiedä unohtuvansa. Ennen jäi sentään valokuvaksi albumiin. Olen luultavasti kymmenien ihmisten albumeissa kuvana. Joku pysähtyy katsomaan vanhaa luokkakuvaa ja muistelee hetken nimiä, huomaa unohtaneensa useimmat, minutkin. 

Katselin netistä Forssellin valokuvia. Kuvissa oli koko suku, mustavalkoisia ihmisiä hiihtämässä tai poseeraamassa kameralle syreeninen edessä. Forssell oli alle viiden vuoden, mutta silti minä löysin kuvista hänet helposti. En osaisi kertoa, mikä piirre hänen aikuiskasvoissaan oli se, jonka muistan ja jonka lapsuuskuvista tunnistan.

Olen elänyt uskossa, että minulla on hyvä nimimuisti, mutta viime vuosina olen huomannut unohtaneeni muutamien luokkakaverieni sukunimet. Sen sijaan on yllättävästi paljastunut, että muistan ääniä, joihin en ole edes tiennyt kiinnittäväni huomiota. Kun tapasin Jukka Porolan, jonka olin viimeksi tavannut 80-luvun alkupuolella, ajattelin, että hän kuulosti aivan isältään, jota en myöskään ollut tavannut sittemmin. Kysyin Jukalta, oliko hänellä isänsä ääni. Oli, kuulemma, tai ainakin niin hänelle oli sanottu hyvin usein.

Äänten muistaminen häkellyttää, koska en ole erityisen musikaalinen. Silti tunnistan monet näyttelijätkin äänestä, ennen kuin näytetään lähikuvaa kasvoista. 

Jos tämän huoneen esineistä pitäisi valita yksi ja kirjoittaa siitä novelli, valitsisin hautakiven, joka on tuossa viereisellä pöydällä. Se on pieni, tuskin tietosanakirjaa suurempi, ja O käyttää sitä latausalustana tabletilleen. Hän toivoi sellaista kiveä aikoinaan. Isä oli silloin vielä elossa, ja kerran he äidin kanssa ajoivat kiviveistämön ohi ja ostivat O:lle edullisen kiven. Hautakiveksi se on kovin pieni. Ehkä se on ylijäämäpala, kun varsinaista muistokiveä on muotoiltu, tai pienlemmikin hautakäyttöön suunniteltu kivi. Yhtä kaikki se on hyvä ja paloturvallinen latausalusta. 

Novellissa olisi yksin asuva ihminen, jonka kontaktit ulkomaailmaan olisivat lähinnä blogikeskusteluja. Hän olisi neuroottisen tarkka siitä, että läppäri latautuisi paloturvallisella alustalla, ja siksi hän olisi hankkinut kiviveistämöstä alustan. Ensin hän olisi yrittänyt tilata kiven postitse, mutta koska veistämö ei olisi suostunut postittamaan hautakiveä, hän olisi joutunut hakemaan sen itse. Kivi olisi painanut, eikä hänellä olisi ollut autoa. Hän olisi pitänyt kiveä sylissään taksissa.

Eräänä päivänä hänen kotiinsa ilmestyisi muukalainen, jolla olisi häiritsevä ääni. Imurikauppiaat eivät ehkä enää soittele ovikelloja, joten muukalainen esiintyisi parvekelasikauppiaana tai taloyhtiön linjasaneerausta varten palkattuna putkien alkukatsastajana. Muukalainen olisi pakko päästää sisään, ja sen jälkeen tilanne muuttuisi alicemunromaisen painostavaksi. Kukaan ei lopulta päätyisi hakkaamaan hautakivellä toisen päätä tohjoksi, mutta lukijalle kävisi selväksi, että sellainenkin olisi mahdollista. Viimeisessä kappaleessa päähenkilö astuisi ovesta ulos ja menisi johonkin, ihmisiä kohti, esimerkiksi ruokakauppaan, ja sanoisi jotain jollekulle, kysyisi vaikka hyllyjen välissä myyjältä, missä teillä on hasselpähkinöitä.