Populaarikulttuurista

Bussissa O kysyi, että jos pitäisi tehdä somesisältöä hikikomorina tai incelinä, kumpi olisin mieluummin. Valitsin incelin, koska hikikomorina tulisin hulluksi, kun en voisi poistua asunnosta. Incelinä minulla olisi vlogi. Seuraajat lähettelisivät minulle paketteja, joiden avaamisista minulla olisi lukemattomia videoita. Lukisin ääneen hassuja ja kannustavia viestejä, joita pakettikorteissa olisi, ja nostelisin lahjapaperien alta paljastuvista pienistä hempeistä laatikoista esiin pehmokissoja ja koottavia muovisydämiä. Tekisin myös ASMR-videoita. Kuiskisin kaipaavalla incel-äänelläni hyvän yön ja aamun toivotuksia ja sivelisin puuterihuiskuilla, pensseleillä ja haarukoilla mikrofonia. Saattaisin käydä aamutelevisiossa haastateltavana. Antaisin kasvot pääkaupunkiseudun naisistumisen mukanaan tuomille ongelmille ja rohkaisisin kaikkien kansojen inceleitä liittymään yhteen. Vlogissani kertoisin, millaista oli olla televisiossa. 

O nyökkäsi. Hän olisi tietenkin hikikomori. Sitä varten ei edes tarvitsisi tehdä kovin paljon muutoksia elämään. Somesisällön miettiminen jäi puolitiehen, sillä O alkoi kuvata, kuinka eräs kohtaus oli rakennettu Siihen loppui satumaa -romaanissa.

Katsoin Youtubesta videota, jossa someihminen pysäyttelee Eirassa vastaantulijoita ja kysyy, voisivatko nämä laittaa hänelle ruokaa kotonaan. Ensin käytäisiin kaupassa ja someihminen maksaisi ruokaostokset. Lisäksi someihminen antaisi ruoanlaittajalle sata euroa. Hän on valinnut etsintäalueekseen Eiran, koska siellä asuu paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse käydä töissä. Varakkaat ehkä liikkuisivat kaduilla ja olisivat valmiita kokkaamaan someihmiselle. Aivan näin ei suju. Useimmat eivät halua tulla kuvatuiksi. Heidän kasvonsa blurrataan kohteliaasti. Muutamat voisivat muuten tehdä someihmiselle ruokaa, mutta juuri tänään ei sovi, koska pitää lähteä mökille. En jaksa katsoa kaikkia blurrattuja vaan kelaan videota eteenpäin. Haluan tietää, suostuuko joku laittamaan someihmiselle ruokaa. Onneksi hän löytää koiraa ulkoiluttavan ystävällisen partamiehen, joka on heti valmis, kunhan vain ensin peruuttaa treffit. Partamies tekee someihmiselle salaattia ja soittaa jälkiruoan päätteeksi sähköpianolla kauniita säveliä. Palkkiosatasensa hän lahjoittaa Ukrainan auttamiseen.

En edes tiedä, miksi kutsutaan tällaisia videoita. Luultavasti lajityypillä on eksakti nimi. Yhtenäiskulttuuri on kuollut eikä ole enää Naapurilähiötä eikä Lauantaitansseja, mutta voi olla, että parikymppisille tunnetuimpien tubettajien kanavasisällöt tarjoavat samankaltaisia yhdistäviä kokemuksia. Populaarikulttuuri elää ja voi hyvin. Kun Aina ja Elo kerran miettivät, mikä olisi heidän sukupolvikokemuksensa, esiin nousi nopeasti Youtube. Se syntyi heidän lapsuudessaan. Rap on tämän ajan humppaa, sanoi ehkä Paleface. Humppa saattaa teineille olla jo seksikästä. 

Minä synnyin c-kasetin ja VHS:n väliin. Meillä oli keittiössä pieni radio, jossa oli myös kasettiluukku. Siinä soitettiin Finnhits-kasetteja, koska ei meillä kovin paljon muita kasetteja ollut. Iskelmä ei ollut hyvässä maineessa älykkönuoruudessani, mutta nyt kun älykköys ja nuoruus ovat ohi, ymmärrän, miten vahvat iskelmäjuuret minussa on. Olen soittanut Youtubesta 70-luvun käännösiskelmiä ja melkein jokaisesta osaan sanat. Muistan senkin, mitkä kohdat kuulin tai käsitin väärin. Marion ja Kirka lauloivat Italian euroviisun suomeksi, ja sitä lauloin lapsena innokkaasti. En tosin ymmärtänyt, mitä on bundeloiminen. He nimittäin lauloivat selvästi, ihan selvästi, että "pitävän suhteen bundeloimme silloin".