Lähellä omenaämpäriä

Friedrich Schiller ei kyennyt kirjoittamaan, ellei hänen vieressään ollut omenaämpäriä. Tämän opin tänään, kun tulimme aamukävelyltä sisään ja minä sanoin O:lle, että täällä tuoksuu kodikkaasti mätänevältä omenalta. O:lla näet riittää kirjallisuushistorian anekdootteja. Tutustumisemme aikoihin hän puhui paljon Heinrich Heinen selkävaivoista.

Muutama päivä on liikuttu saksalaisella kielialueella. Haimme kirjastosta kirjoja. Penkkitupakkansa ajaksi O kaivoi minulle Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan kassista ja avasi sen tietystä kohtaa. Aloin lausua laulua, joka tarjotulla sivulla oli:

Te nuhtelette kansaa, ettei saisi

se viettää synnillistä elämää.

Se saarna vahvemmin kai vaikuttaisi,

kun kansa ensin saisi syötävää.

Te herrat, päässänne on juttu väärin päin:

on ensin seuraus ja sitten syy.

Vaan moraalin ja leivän laita onkin näin:

kun leipää on, moraali järjestyy.

Te sitten saarnatkaa, kun köyhälläkin

on taattu paikka luona leipäsäkin.

Luulen, että tuolta ostarin liepeiltä voisi halutessaan ostaa ihan helposti peukkua. Seksikauppa kadulla taitaa tätä nykyä olla harvinaista. Mitäpä ulkona värjöttelemään, jos kauppaa voi käydä netitse. Synnit eivät ole enää muotia. Ehkä lestadiolaiset puhuvat vielä synneistä, mutta seksikauppa tuntuu noin yleisesti muuttuneen kysymykseksi itsemääräämisoikeudesta, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaupallistamisen rajoista. Seksi on tietysti kiinnostavampaa luettavaa kuin peräkylän kynttiläkauppiaan ahdinko tai Wolt-kuskien oikeudet. Anna Kontulan tavasta ilmaista asioita ja olla hymyilemättä kaikille olen muuten pitänyt pitkään. Prostituutio kiinnosti minuakin nuorena. En olisi kuitenkaan kyennyt myymään seksiä. Ilmaiseksi annoin useimmille halukkaille. Minusta ei ole kauppiaaksi, ei minkään alan. Erityisen vähän pidän siitä, että yksinäisyydellä rahastetaan. 

En sentään vastusta lohturuokateollisuutta, elokuvia enkä kirjoja. Olen kyllä sitä mieltä, että lähiöiden ostareille pitäisi viritellä valkokankaita, joille heijastettaisiin ilmaisia elokuvia. En minä tiedä, millä elokuva-alan ihmiset sitten eläisivät, mutta eivät he tätä nykyä Suomessa elä muutenkaan, joten sikäli tilanne muuttuisi aika vähän. Heillekin voisi jakaa samaa kuumaa sipulikeittoa, jota tarjottaisiin ostarin elokuvayleisölle.

Kun alkaa puhua politiikkaa, on vaikea olla muuttumatta iskelmäihmiseksi. Sanat yksinkertaistuvat. Maailma muuttuu ohueksi. Siitä tulee lettu, jossa on kaksi puolta, ja kummallekin puolelle on omat sanansa, paljossa käytössä kuluneet. Ja eipä aikaakaan, kun menee torille jakelemaan lentolehtisiä ja vaalilörtsyjä. Nousee korokkeelle ja sanoo, että ihminen on tällainen ja ihmiskunta tuollainen ja jokainen kaipaa näitä asioita, jotka minä nyt teille luettelen.

Minussa on pieni kabareeihminen, kyllä. Jollain osallani pidän siitä, että dramaattisesti ehostetut ja puvustetut laulajat astuvat lavalle ja kertovat tarinoita, jotka ovat ympäripyöreitä ja suurisanaisia. Me kaikki saamme kuulla, mitä tarvitsemme ja miltä elämä tuntuu, jos ei näitä saa. Kun on kimalletta ja tarttuvaa melodiaa ja vierasta kieltä, esimerkiksi jiddišiä, ei aina edes huomaa, miten väljähtänyttä slogania lava tarjoaa.