Olen rakennellut soittimia. Pienestä puulaatikosta tuli hyvä rumpu. Kierrätyskeskuksesta ostamani pikkulapsen muovirumpu ei soinut tai soi toki, jos mikä tahansa kalke on soimista, mutta ääni muuttui astetta kauniimmaksi, kun kokeilin naputella sitä pingismailalla, jossa on kumipehmuste. Tyhjiin energiajuomatölkkeihin kaadoin herneitä, helmiä tai pieniä kiviä, kaikkiin eri määrän, ja Kinder-munan muovisisuksiin Ella pani riisiä. Nyt on rytmiryhmälle ääniä, kun soitetaan Stayin' alive. Olen taputtanut jalkani helläksi peruskomppia. Toinen marakassi, jonka ostin läheltä Suursuon sairaalaa, putosi tänään lattialle. Yllätyin, kun se säilyi ehjänä.
Lapsena sain kerran joululahjaksi puisen huilun. Vaikka miten puhalsin, se ei soinut. Kai se oli vain koriste-esine ja hautautui lelulaatikon pohjalle, koska sille ei ollut käyttöä. Ei käynyt niin kuin kävi laulun huonolle huilulle, joka alkoi soida, kun se oli heitetty maahan.
Tämän tekstin sisäislukija on minulta hukassa. En puhu oikeastaan kenellekään, ja siksi tekstiä ei synny. Täällä ei kaiu. Ääni vain etenee aaltoina ties minne mutta ei heijastu takaisin. Tarvitsen simpukan. Eihän siitä meri kuulu vaan ympäristön äänet: ilma ja oman ruumiin sisäiset äänet.
Oi miten rakastinkaan vellikelloa. Sitä ei ehkä pitäisi kutsua vellikelloksi, koska ei se ollut sellainen kirkonkellon muotoinen ja narusta vedettävä vaan gongi. Minulle se oli kuitenkin vellikello, vaikka harvoin me siirtolapuutarhassa söimme päivällä velliä. Äiti oli saanut vellikellon joltakulta työkaveriltaan. Kapula, jolla kelloa kumautettiin, oli tummanruskea ja lakattu. Hypistelin sitä mielelläni. Ruoka-aikaan kilkautin kelloa, kun olin kattanut pöydän ja äiti antoi luvan. Sinänsä se oli täysin tarpeetonta, sillä mökkipalsta ei ollut järin suuri. Sisko oli jossain vieressä joka tapauksessa ja isä korkeintaan 15 metrin etäisyydellä leikkaamassa vadelmapensaita tai kastelemassa nauriita. Hyvin olisi kuulunut kutsuhuutokin. Mutta minä halusin soittaa vellikelloa. Se tuntui juhlalliselta, niin kuin olisin kumeiden jumalten lähettiläs.
Taatalla oli mandoliini ja vanhan miehen housut. Kun menin Siskon kanssa viemään äidin valmistamaa kaalilaatikkoa pakastusrasiassa, Taata istui keinutuolissa ja soitti Rakkauden ryytimaata tai Taivaskallion polkkaa. Joskus kurkistelin mandoliinin sisään ja yritin nähdä, mitä pimeässä oli. Taata kaatoi meille lasiin keltaista Jaffaa ja kysyi, haluammeko kiisseliä. Sisko lorautti kiisselin päälle kermaa ja sekoitti sen vaaleanpunaiseksi sotkuksi. Taata sanoi, että se on amerikankiisseliä. Jos pyysin, hän soitti mandoliinilla Suhmuran Santran ja lauloikin. Makuuhuoneen lipaston päällä oli vanha valokuva Elviirasta, joka kuoli, ennen kuin ehti täyttää 50 vuotta. Hän oli vähän pelottava, ei oikeastaan siksi, miltä näytti, vaan siksi, että en ollut koskaan nähnyt häntä. En tiennyt, millainen hän oli ollut. Hän oli vain ylävartalo mustavalkoisessa valokuvassa, hymy menneisyydestä, se hauta, jolle äiti kävi sytyttämässä kynttilän joka joulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti