Lupa viedä värejä

Ostin kaupungin minulle antamalla hyvinvointirahalla lahjakortin hierontaan. Vielä pitäisi jaksaa varata aika sinne. Kulttuurirahalla ostin museokortin. Oli tarkoitus mennä toisiin kaupunkeihin ja nauttia junan ikkunan takana kiitävistä maisemista, mutta ainakin toistaiseksi on jäänyt menemättä. Olen käyttänyt museokorttia vain kahdesti. Vaikka arki on monin tavoin kevyempää kuin se oli kuukausi sitten, ylimääräistä virtailuenergiaa tuntuu olevan vähän. Odotan lämpimiä päiviä, sitä, ettei tarvitse pukea painavaa talvitakkia ja saappaan sisään villasukkaa.

Maanantaina oli isän postuumi syntymäpäivä. Kävin äidin luona. Isla ja Elo olivat tuoneet tulppaaneja ja ilmeisesti myös Sisko ja Jaakko ja Mikko ja Teea. Minä en vienyt mitään, paitsi kolme einesruokaa. Ne olivat Elolle, Islalle ja minulle, mutta ei niitä voinut syödä, koska äiti olikin valmistanut parsakaalikeittoa. Katselin, kun Isla leikkeli ja asetteli keltaisia tulppaaneja huolellisesti, ja ajattelin, että on ihanaa tuntea joku, joka tekee jotain sellaista. Teea sanoi, että tulppaaneille voisi panna myös jääpaloja, mutta jääpaloja ei ollut, joten tulppaanit joutuivat tyytymään kraanakylmään veteen. Sisko kysyi, onko minulla huulipunaa, ja minä sanoin, että ei vaan värillistä huulirasvaa. Se näyttää ihan huulipunalta, Sisko julisti, mihin minä en enää osannut sanoa mitään. Äiti nosteli pullat uiguurirouvalta saadulle lautaselle, jossa oli kuva isästä ja äidistä. Lautasen estetiikka toi mieleeni Jehovan todistajien kuvamateriaalit. Äiti oli joskus nauranut lautaselle. Ehkä tämä on vain välivaihe ja hän palaa pian klassisemmin koristeltuihin pullalautasiin.

Ja minä kirjoitan joskus vielä muustakin kuin isästä ja äidistä. Kaipaus taka-alaistuu, muuttuu tuskin havaittavaksi tihkuksi, jota ei sitten enää ymmärrä edes nimetä. Hautajaiset ovat huhtikuun alussa. Olen kirjoittanut muutamia muistoja, mutta tuskin kykenen lukemaan mitään. Sisko on luvannut Jaakon puolesta, että tämä kyllä lukee kaiken. Kun tädin mies aikoinaan kuoli, minua pyydettiin lukemaan hautajaisissa Kaarisilta. Luinkin. Lähiomaiset itkevät ja vieraammat lukevat, mistä ikävä koostuu. Anna toi minulle töihin kukkakimpun. Onneksi se ei ollut valkoinen. Entinen anoppi oli sanonut Annalle, että kyllä surijoille on lupa viedä värejä. Sain paljon vaaleanpunaista.

Kävin oppilaiden kanssa Heurekassa. Useimmat olisivat halunneet ajaa pyörällä vaijerin päällä korkeuksissa, mutta pyörä oli huollossa. He eivät päässeet huojumaan 6,5 metrin korkeuteen, mikä ei haitannut minua, sillä vaikka ymmärrän pyörän toimintamekanismin vastapainoineen, minun on vaikea luottaa turvaverkkojen kestävyyteen. Heurekasta kävelimme Burger Kingiin. 

Kun katsoo ikkunasta ulos, kevät ei ole minkään värinen. Se näyttää varmaan samalta kuin minä. Kerran kampaaja saksi minun päätäni. Kun leikatut hiussuortuvat lojuivat lattialla, kampaaja sanoi, että nyt kaikki väri katosi. Eivät minun hiukseni värjätyt olleet, mutta ehkä latvoissa oli tallella enemmän sitä, minkä joskus mielsi omaksi värikseen. 

Elämän keskeisistä asioista olen viime aikoina miettinyt lähinnä Ninni Poijärven videoiden kuvastoa. Hän on mieltynyt värikkäisiin sukkahousuihin ja peitettyihin kasvoihin. Jostain syystä minua liikuttaa pienipyllyinen olento, joka kävelee sinisissä sukkahousuissa ikkunalaudalla ja jää makaamaan siihen.