Lähtöviivat

Remedios Varo

Lapsi sai nimen. Puheita pidettiin. Sisko puhui Prinsessa Ruususen haltiatarkummeista, jotka kaikki antoivat pienokaiselle aineettoman lahjan. Sitten meidän kaikkien piti vuorotellen kertoa, mitä me toivoimme lapselle, jonka nimi oli nyt Uni. Saimme miettiä sen ajan, kun Pekka soitti pianolla Lounatuulen laulun. Joku toivoi empatiakykyä, toinen kestävyyttä sietää isävitsejä, kolmas läheistä luontosuhdetta, neljäs rakkautta kieleen. Vieraita oli sen verran paljon, että viimeisille jäi hyvin vähän toivottavaa. Toivomusten jälkeen kirjoitettiin valkoisille kartongeille viestejä 18-vuotiaalle Unelle ja pantiin ne kuoriin. Ne kerättiin pinoksi lahjapöydälle ja suljettiin aikakapseliin. Minä kirjoitin, että sinä päivänä, kun sinä sait nimen, vanhempasi näyttivät onnellisilta.

Ei hänen nimensä tietenkään reaalimaailmassa ole Uni. Ei kenenkään nimi ole se, mitä täällä väitän. Ihmiset on yksinkertaistettu, jaettu palasiksi ja yhdistelty niin kubistisesti, että tokko monikaan tuntisi kättään omakseen. Useimmilla on monta nimeä, sillä kun murustelee ihmisiä, ei ole tarpeen pitää huolta, ymmärtääkö lukija, kuka sivuhenkilö milloinkin liikkuu näyttämöllä.

Äiti kertoi, että vieras mies oli pysähtynyt hänen eteensä tyhjällä torilla. Koska äiti oli arvellut miehen haluavan kysyä jotakin, hänkin oli pysähtynyt. Mies ei kuitenkaan kysynyt mitään vaan tiedotti: "Minä rakastan sinua." Äiti korosti, että mies oli musta ja tämän kielitaito vajavainen. Tämä ehkä vain tahtoi kertoa olevansa onnellinen ja rakastavansa kaikkia, äitiä osana sitä kaikkeutta. Äiti vastasi, että vai niin, ja jatkoi matkaansa.

Lapsena leikittiin mustaa miestä. "Kuka pelkää mustaa miestä?" huusi se, joka jäi, ja sitten kaikki juoksivat lähtöviivalta toiselle viivalle, joka oli koti, paitsi ne, jotka musta mies sai kiinni ja joista myös tuli mustia miehiä. Nykylapsille ei ole mustaa miestä vaan mustekala, koska joku luuli mustaa miestä rasistiseksi ilmaukseksi, vaikka se on kuolema. Mustekalan pakeneminen ei ajatuksena ole erityisen pelottava, mutta lapset juoksevat, sillä se on lasten osa maailmassa, ja viivan takana on hetkellinen turva, ennen kuin koti muuttuu lähtöviivaksi ja lähtöviiva kodiksi ja on taas juostava.

Tätini Maria kuoli muutama päivä sitten. Näin hänet kesällä. Hän söi ahnaasti mansikoita ja kirsikoita, joista äiti poisti kivet. Me olimme ostaneet ne hänelle pienestä myyntikojusta ja nousseet Keskustorilta bussiin. Maria ei halunnut lähteä hoivakodin pihalle kuuntelemaan kesämusiikkia, ja miksipä olisi, koska ei hän olisi kuullut siitä montakaan säveltä. Lauloimme sitten Suvivirttä, me kaikki neljä yhdessä, ja hetken me olimme samassa maailmassa, niissä menneissä kevätjuhlapäivissä, jotka ovat enemmän yhteisiä kuin yksityisiä, kollektiivimuisto päivästä ja niistä kaikista, kerros kevättä toisen kevään päällä, uusia rimpsuhelmamekkoja ja rehtorin vieressä maljakollinen koivunoksia.

Ehkä on jo kursseja, joilla kaivetaan oma hauta. Kaivaminen on kovaa työtä. Jossakin alakoulun vanhassa historian oppikirjassa kerrottiin, että nälkävuosina kaivettiin joukkohautoja. Niiden lähellä ihmiset sitten pysyttelivät, jos voimat alkoivat ehtyä. Kun kuolema tuli, jäljelle jääneiden ei tarvinnut kantaa ruumista pitkää matkaa kuoppaan vaan kevyt tyrkkäys riitti. Kenties ei ollut kyse historiallisesta totuudesta vaan kuvitetusta tarinasta. 

Huomenna matkustan katsomaan, miten ruska etenee Ainan ja Alinan hääravintolan ympärillä. Häihin on vielä viikko aikaa, mutta äiti tahtoo nähdä paikan etukäteen, jotta osaa liikkua siellä sujuvammin. Samalla matkalla vien kengät suutariin. Tuntuu siltä, että kengänkorkojen repsottava nahka pitää liimata paikoilleen ennen häitä. Niillä koroilla on tanssittu monet pikkujoulut. Luultavasti nahkaongelmalle ei enää voi tehdä mitään. Suutari ehdottaa, että korot voisi maalata mustalla kenkävärillä, ja minä sanon, että maalataan sitten, ei minun kengistäni ole kiinnostunut kukaan. Hääparin ensimmäinen tanssi alkaa kello 21.30. Olen nähnyt aikataulun. Noin kahden minuutin kohdalla yleisö saa yhtyä tanssiin.