Tietäjät

Igor Morski

Juna-asemalla vieressäni istui kaksi yläkouluikäistä. "Mä tiedän ihan ihmeellisiä asioita", toinen sanoi, "esimerkiksi sen, missä mun äijän siskopuolen entinen työpaikka on, ja mun exän parifrendin kotitalonkin mä tiedän." Toinen alkoi luetella yhtä ihmeellisiä asioita, joita tiesi, sellaisia, joita ei varsinaisesti edes tiennyt tietävänsä mutta tiesi silti. Minä olisin halunnut kysyä, mikä on parifrendi. Heidän junansa tuli ennen minun junaani, ja minä jäin laiturille miettimään, mitä kaikkea en yleensä tiedä tietäväni.

Bach syntyi Eisenachissa 1685. En tiedä, missä ja milloin hän kuoli enkä paljon siitäkään, mitä teki siinä välillä, mutta syntymän tiedän. Jumalasta en välitä tietää mitään, vaikka Bachista puhunkin.

Tiedän bentseenirenkaan rakenteen. Tiedän, mitä on krakkaus. Tiedän, että Katarina Jagellonica toi mukanaan Ruotsiin muuttaessaan tanssivia kääpiöitä. Viimeksi mainittu seikka voi olla anekdootti, mutta se ei merkitse mitään, sillä tietäminen voi tarkoittaa mitä tahansa, sitäkin, että keräilee rippeitä sieltä, missä muisti ei enää kokoonnu vaan murenee niin kuin Hannun ja Kertun leipä. Tiedän, että Kerttu oli ennen Kreeta.

Tiedän, että serkkuni Marita opiskeli 80-luvulla hetken rakennuspiirtäjäksi. Äiti ei muistanut tästä mitään, kun kysyin, sillä Maritasta ei tullut rakennuspiirtäjää. Yllättäen näin Maritaa alkukesästä. En ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen, mutta nyt matkustimme yhdessä bussilla entiseen parantolaan. Kyllä, Marita oli opiskellut rakennuspiirtämistä vajaan vuoden. "Mä vain piirsin, että tossa on ikkuna ja tossa on ovi, ei siinä muuta ollut", Marita sanoi. Paluubussissa hän kertoi miehestä, joka oli 35 avioliittovuoden ilmoittanut vaimolleen, että ei koskaan rakastanut tätä vaan oli mennyt naimisiin, koska sotalapset tyytyvät vähään. Mies oli löytänyt todellisen rakkauden ja lähtenyt saman tien. Nyt kaikki tragedian osalliset olivat kuolleet jo ja heistä oli jäljellä vain bussijuttuja, kiinnittymätöntä taka-alasurua Maritan äänessä.

Tiedän Kaari Utrion erinomaiseksi tanssijaksi. Sitä en tiennyt, onko hän vielä elossa, joten googlasin. Ja Pirjo Lonka osaa soittaa huilua, senkin tiedän. 

Tiedän, että nyt on aika jännittää avomaan mansikoiden onnistumista. Tiedän, että jos jättää napansa pesemättä, sinne voi joskus, tosin harvoin, muodostua napakiveä. Se saattaa olla tuskallista. Silmiin tarttuu kaikenlaista, kun klikkailee, mutta mitä siitä jää muistiin, on arvoitus. Netanjahusta en tiedä kuluneelta viikolta mitään. Mutta se nainen, joka tahtoi kohottaa rintojaan ja antaa rasvaansa pois mutta kuoli, oli lämmin ja sydämellinen ihminen. Kuolleet ovat harvoin kylmiä ja sydämettömiä.

Kun tuosta pihalta kaadettiin viikko sitten pois ohut puu, minun silmäni ei havainnut muutosta maisemassa. Tiedän, että se kaadettiin. Kävelimme O:n kanssa kurkistamaan pensaaseen, jonne oli jäänyt kanto. O istuu parvekkeella niin paljon, että hän tietää, mitä maisemasta katoaa, mutta minä näen pihalla vain kummun, kirskikkapuun ja penkin, joista mitään ei ole viety pois. 

Euroopan karttani on 80-luvulta. Tiedän, mitä muutoksia rajoissa on sittemmin tapahtunut, mutta hetki aina kestää, ennen kuin säädän tietoni peittämään muistoni. Tiedän, missä oli Helsingin veroviraston toimipiste 80-luvulla. Vaikka kävelin sen ohi viikko tai kaksi sitten, en osaa sanoa, onko siinä talossa vielä verotoimintaa. Kaupungin taksiasemat eivät ole enää siellä, missä ennen, ja kun kuljen keskustan katuja, edelläni on kulkenut taikuri, joka on osoittanut nuoruuteni kahviloita, ravintoloita ja kauppoja ja saanut se katoamaan. VR:n makasiineja en enää näe. Monta vuotta kuljin makasiineja kohti, vaikka kyllä minä jo tiesin, että siellä on nyt Kansalaistori, Oodi ja Kiasma.

Tiedän, että Vesa-Matti Loiri esiintyi 80-luvun lopulla makasiinisalissa. Ihmisiä oli paksu meri edessäni, enkä minä nähnyt heidän ylitseen. Neean mukana olin tullut. Neea tahtoi kuunnella Loiria, koska hänen isänsä liikuttui Nocturnesta ja Neeakin siksi tiesi, että siinä musiikissa oli taikaa.