Isän sairaalamatka kesti viisi viikkoa. Hän kuoli tiistaina. Puhelin soi keskellä oppituntia. Kun näin soittajan äidiksi, kävelin käytävälle. Tiesin, mitä hän sanoo. Puhelu ei kestänyt monta minuuttia. Palasin luokkaan ja kerroin isän kuolleen. "Otan osaa", sanoi Anna. "Otan osaa", sanoivat oppilaat Annan jälkeen, kun saivat mallin, miten kuuluu sanoa.
"Osanotto meille kaikille!" Sisko kirjoitti siihen sähköpostiviestiketjuun, jossa olimme me isän lähimmät. Ja myöhemmin yksityisviestissä Sisko sanoi minulle vielä toistamiseen osanottonsa. Se oli minusta vähintään omituista, mutta toivotin samaa hänelle. Vaikka kuolemankulttuuri on minulle epäilemättä osin vierasta, en usko, että puoliorvot sisarukset yleensä toivottelevat toisilleen osanottoa. Ihan kuin olisi vaihtoehtona myös se, että ei ottaisi osaa.
Olin ollut isän luona kuolemaa edeltäneenä iltana. Hämmästelin hänen kutistunutta peukaloaan. Se oli muuttunut siroksi, pieneksi ja valkoiseksi. Mikä kaikki katoaa peukalosta, jotta siitä tulee niin pieni? Veri? Lihakset? Kudosnesteet? Isän kieli ei kadonnut edes viimeisenä päivänä. Siitäkin yllätyin. Kuolemaa kohti kuljettaessa isän aivoissa tapahtui ties mitä, mutta sanat säilyivät. Minun on helppo kuvitella, että minä antaisin ensimmäisenä pois sanani. Lauantaiaamuna isä totesi muistinsa alkaneen sakata. Silloin hänessä oli vielä jokin osa, joka kykeni tarkkailemaan muita osia.
"Sinulla on niin osaaottavat kädet", isä sanoi kerran, kun silitin häntä oksentelujen välissä. Äiti sanoi, että isän ruumis oli hyvästeltäessä vielä lämmin. Hoitajat olivat käärineet isän valkoiseen ja panneet kaksi ruusua rinnalle. Äidin mukaan silmät olivat painuneet niin syvälle kuoppiinsa, että hän ei oikein yltänyt suukottelemaan niitä. Piti tyytyä muihin kasvonosiin. Kun leuka oli sidottu kiinni, isä näytti vähän hymyilevän.
Pihasta nousee lumikelloja, eikä tämä ole mikään elämän jatkumisen vertauskuva. Ne vain nousevat ja kohta on kevät. Eilen paistoi aurinkokin. Eräänlaista kulttuurista sukupuolieroa olen ollut havaitsevinani kuoleman uutisen vastaanottamisessa. Kun kerron isäni kuolleen, useimmat naispuoliset ihmiset pyrkivät koskettamaan minua, jotkut pelkällä kädellä olkavarteen, toiset koko ruumiillaan. Miesten osanotosta pienempi osa on niin spontaania. Erkki kyllä halasi minua, mutta hän oli saanut vuorokauden aikaa valmistautua. Sitä ennen hän oli soittanut, että metsästä pitäisi mennä etsimään punaiset kottikärryt. Sanoin, että mennään mennään, mutta aivoni ovat nyt vähän hitaat, sillä isä kuoli puoli tuntia sitten. Ai sori, tsemppiä, sanoi Erkki.
Kottikärryt löytyivät eilen. Joku oli ripustanut ne puuhun. Ne olivat miltei kunnossa vielä, mitä nyt vähän kuhmuuntuneet. Pentti sanoi, että ne saadaan kyllä oikaistua teknisten töitten luokassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti