Puhuvat

Arvi lähetti yllättäen sähköpostia ja kysyi, haluaisinko nähdä. Tänään näimme. Olin ehdottanut, että hän ottaa mukaan Valon, koska niin on helpompaa. Koko aamun satoi. Koska en ollut kotona vaan hoitamassa Ainan ja Alinan kissoja, minulla ei ollut järin hyviä sadevarusteita mukanani. Mutta vedin ylleni kertakäyttöisen sadeviitan ja etsin eteisen kaapista sateenvarjon. Tiesin, että Arvi on etuaikainen, niin kuin minäkin olen. Lähdin niin aikaisin, että olisin varmasti Karjalatalon edessä ennen häntä. Pari kertaa pysähdyin pitämään sadetta niissä paikoissa, joissa lapsenakin oli tapana pitää sadetta. Viimeisenä olisi ollut Karrin talon parvekkeenalus, mutta sinne en enää mennyt.

Arvi ajoi paikalle kymmenen minuuttia etuajassa. Minä olin seisonut odotuspaikassa jo melkein vartin. Vaikka näimme viimeksi 44 vuotta sitten, tunnistimme toisemme kyllä. Valo oli sateisiin tottunut. Sen etutassussa on synnynnäinen rakennevika, mutta tassuvääntymästään huolimatta se käveli kuuliaisesti Arvin vierellä koko sen matkan, jonka me kuljimme. Arvi hymyili paljon enemmän kuin olin osannut aavistaa. Me puhuimme ja puhuimme, ja kaikki oli kummallisen luontevaa. Taivaskalliolla Arvi kysyi, onko täällä nykyään rauhatonta, enkä minä tiennyt. Kerran olin kyllä nähnyt puihin kiinnitetyn riippumaton, mutta en osannut sanoa, oliko se rauhallisuuden vai rauhattomuuden merkki. Arvi sanoi, että hänkin ottaa joskus riippumaton metsään mukaan. Jos he lähtevät Valon kanssa kuuden tunnin mittaiselle lenkille, täytyy välillä levähtää.

Perhosmetsässä kysyin, muistiko Arvi, että siellä raiskattiin joku, lähellä pähkinäpensasta. Hän ei muistanut, eikä hän muistanut pyöräkellarimurhaakaan, mutta hän muisti Piispaset, naapurinsa, jotka tappelivat niin, että veri lensi ja jonkun henki oli lähellä lähteä. Poliisi oli tullut paikalle ja eristänyt verisen alueen. Minä kerroin Krögereistä, jotka tappelivat niin, että isän ja äidin makuuhuoneen seinä jytisi, kun herra Kröger takoi rouva Krögerin päätä seinään. Äiti soitti joskus poliisit paikalle. Rouva Kröger oli hetken kiitollinen ja paljasti äidille, että kerran herra Kröger oli kakannut olohuoneen persialaiselle matolle. Me muistelimme näitä kammottavia juttuja, mutta se ei ollut raskasta vaan miltei keveää, sillä ihmiset, joista puhuimme, olivat muuttuneet ikään kuin fiktiivisiksi olennoiksi, elokuvan tai sarjan hahmoiksi, ja me saatoimme sanoa "olipas kauheaa" tai "hyi miten hirveää" ja pitää silti yllä kuplivaa tunnelmaa.

Voihan olla, etten minä niinkään hämmästynyt sitä, miten paljon Arvi puhui, vaan sitä, miten paljon minä puhuin. O:n seurassa minä joskus yllyn pulppuavaksi, muitten en juuri. Mutta nyt minä sain lapsuuden kulmasta kiinni, ja kun vähän nykäisin, sieltähän tuli ulos ihmettelyä ja höpsöilyä. 

Kun kuljimme siirtolapuutarhan vieritse, Arvi luetteli asioita, joista hänen kodissaan ei koskaan puhuttu. Ei niistä puhuttu silloinkaan, kun hän oli jo aikuinen, sillä ei niistä ollut puhuttu edellisessäkään sukupolvessa, eikä hän kysynyt. Isoisä meni hautaan, ennen kuin isä kysyi mitään, ja niin menivät isä ja äitikin. "Ruumiit eivät rupattele", sanoi Arvi isänsä sanoneen. 

Valo oli läpimärkä, kun me lopulta palasimme Arvin autolle. Minä sanoin Arville, että sinä et ole halaavaa ihmistyyppiä, joten ei halata. Hän hymyili minulle, ja otaksuttavasti minäkin hymyilin hänelle. Valo hyppäsi auton takapenkille.

Minä lähdin kävelemään Ainan ja Alinan kotia kohti. Matkalaukun olin siellä pakannut lähtövalmiiksi jo aamulla. Kun vedin sitä kohti bussipysäkkiä, alkoi kaatosade. Otin pari juoksuaskelta, ettei vesi ehtisi imeytyä laukun pintakankaan läpi tietokoneeseen asti.