Kestämättömät polvet

Viitisentoista vuotta sitten yhdeksäsluokkalaisten potkiaiset olivat vielä riehakkaita juhlia. Erään vuoden jännittävimmässä ohjelmanumerossa luokkien joukkueiden piti kontata jonossa salin poikki. Myös luokanvalvojan tuli olla mukana konttausjonossa. Arto sanoi oppilailleen, että ei voi kontata, koska polvet eivät kestä. Myöhemmin hän kertoi opettajainhuoneessa minulle, miksi ei halunnut kontata: "Mieti nyt, Annika Lehtisen pylly olisi keinunut siinä mun edessä."

Muistan hätkähtäneeni Arton sanoja. Vieläkään en tiedä, hätkähdinkö sitä, että hän lähtökohtaisesti piti teinitytön keinuvaa takapuolta seksuaalisena, vai sitä, että hän avoimesti sanallisti asian. Arto oli mukava ihminen ja suosittu opettaja. Hän ei käpälöinyt opettajien pikkujouluissa ketään edes ympäripäissään. Oppilaisiin hän tuntui suhtautuvan tasapuolisen isällisesti. 

Olen tavannut niitäkin opettajia, jotka liikkuvat harmaalla alueella siinä, millä tavoin oppilaisiin sopii pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Tunteet ovat tunteita, lait lakeja. Niiden välissä on paljon sellaista, mistä somepalstoilla on tapana esittää paheksuntaa ja puhua moraalista, joka kuuluu olevan niin selkeä, että se joko on tai ei ole.

Eilisillan mietin sitä muusikkoa, joka nyt on mediassa ja somealustoilla hirviöitetty. Toivottavasti on joku pitämässä häntä hengissä. Nuorena olisin hyvinkin voinut olla se tyttö, joka alkaa kirjoitella aikuiselle. Kieli on silta, joka hälventää iän merkitystä. 

Minä kyllä olin jo yliopistossa, kun aloin kirjoittaa N:lle. Olimmehan me ensin maanneet, kerran, hänen työhuoneensa lattialla eräänä joulukuun yönä. Syksyllä olin ollut kahdella hänen kurssillaan ja rakastunut, kertakaikkisesti. Hän näytti paljaalta ja avuttomalta, kun hän istui työhuoneensa tuolilla ilman vaatteita ja humalassa. Minä puin vaatteet nopeasti päälleni. Olin vesiselvä, mutta tuntui epätodelliselta, että oli käynyt juuri niin kuin olin suunnitellut. "Mitäs me nyt tehdään, Pussi?" N sanoi. Sanoin, että nyt me lähdemme kumpikin omaan kotiimme.

Minä kirjoitin hänelle joitakin vuosia. Ensimmäinen kirjeen lähetin kai pitkälti siksi, etten halunnut hänen tuntevan häpeää siitä, mitä oli tapahtunut. En osannut puhua eikä hänkään, emme sellaisista asioista, vaikka luentosalissa olimme olleet kiitettävän sukkelakielisiä. En kyennyt menemään hänen työhuoneeseensa. Jos näin hänet käytävän toisessa päässä, käännyin kannoillani. 

Mutta minä kirjoitin hänelle. Hän ei vastannut minulle. Kun kerran seisoin aseman minuuttibaarissa, hän käveli ohi, näki minut ja tuli sisään. Seisoimme vierekkäin ja tuijotimme asemahallissa liikkuvia ihmisiä. Hän kiitti kirjeistä ja sanoi, ettei kirjoita kirjeitä. Niin, sanoin minä. Sitten hän kysyi, onko sillä joulukuun jutulla ollut joitakin seurauksia. Vaikeapa niiltä on välttyäkään, minä sanoin. Niin, sanoi hän.

Minkälaisia tarinoita jälkikäteen sitten rakentaa? Yhtäältä voisin nostaa esiin sen, että avoliittoni päättyi ja yliopistolla käyminen alkoi muuttua vaikeaksi. Uskoakseni N:n tilanne oli niiltä osin samanlainen. Silti en pidä niitä oleellisina asioina. Tärkeämpi tarina on jossain muualla. En osaisi enää kertoa sitä. Mutta hän oli kaikkeni silloin. Kertaakaan en ajatellut, että hän olisi hyväksikäyttänyt minua.

N:n kuolemasta on jo vuosia. Sattumalta Jaakko lähetti minulle sähköpostia ja kysyi, lähtisinkö mukaan hautajaisiin entisten opiskelijoiden delegaation jatkona. Lähdin. Kenkäni hajosi saumasta sillä matkalla eikä minulla ollut muita kenkiä mukana. Pyysin Tanelia lähettämään minulle tilinumeronsa, jotta voisin maksaa oman osuuteni kukista. Ei hän koskaan lähettänyt. Ehkä hän kadotti sähköpostiosoitteeni. Tuskin hän muisti nimeänikään. Mutta N olisikin pitänyt enemmän siitä, että en tuo kukkaa ollenkaan kuin että osallistun toisten kimppuun.