Espilän kulho

Kuva Espilästä: Hotelli- ja ravintolamuseo.

Katsoimme uutislähetystä vuodelta 1991. Minua alkoi säälittää Mihail Gorbatšov, joka piti puhetta kansalle ja kameroille. Hän varmaan halusi hyvää, vilpittömästi, ja oli uskonut, että sen voisi saavuttaa vapautta lisäämällä. Mutta vapaus on aina arvaamatonta, minkä tietää jokainen opettajakin. Koulussa eivät sentään valtiot pääse hajoamaan. 

Pietarissa minä en ole käynyt koskaan mutta Leningradissa kävin kerran, Neean ja Lean kanssa. Se oli vuonna 1987 tai 1988. Oli hiihtoloma, maisema paksun lumikerroksen alla ja pakkasta yli 30 asettta. Minulla oli pitkä viininpunainen takki ja Maijan kutoma kaulaliina. Valokuvista voisi luulla, ettei minulla ollut mitään päässä, mutta kyllä minä käärin korvani ja kalloni paksuun villahuiviin, kun puskimme eteenpäin jäätävässä tuulessa pitkin Leningradin katuja. Hotellin kampaaja oli leikannut minulle samanlaisen kampauksen kuin Raisa Gorbatšovalla. Hotellihuoneessa oli niin kylmä, että piti pitää villapuseroa päällä. Aamiaisella tarjoiluvadille oli aseteltu rasvaisia leikkelemakkaroita, joiden katsominen inhotti minua. Illalla samassa salissa soitti bändi. Musiikki kuulosti siltä, että kaikessa soi balalaikka. Meidän lisäksemme yleisössä oli yksi mies. 

Tarkoitus oli mennä Eremitaašiin, mutta jostain syystä emme päässeet sinne. Ehkä se oli niinä päivinä suljettu. Kävimme katsomassa balettia. Se saattoi olla Pähkinänsärkijä. Rahaa oli vaikea saada kulumaan, ja lopulta me ostimme Berjozka-kaupasta meripihkakoruja, rintamerkkejä ja kortteja mahtavista rakennuksista, joita emme tunnistaneet. Kukaan ei ollut kiinnostunut meistä. Leningradin miehet eivät vilkuilleet meitä himokkaasti, eivätkä hotellityöntekijät yrittäneet ostaa sukkahousujamme. Kaupunki ei ollut enää sama kuin 70-luvulla, kun isä ja äiti kävivät siellä ja toivat tuliaisiksi puisia maatuskoja ja peltisiä lautasia, joihin oli maalattu mustalle pohjalle kirkasvärisiä kukkasia. 

Se jäi ainoaksi matkakseni Neuvostoliittoon. Seuraavan kerran ylitin itärajan 2000-luvulla. Matkustimme Viipuriin. Se oli isän syntymäpäivämatka. Hän tahtoi nähdä Pikiruukin talon, jossa oli varhaisina vuosinaan asunut. Meitä oli kymmenen ihmistä, ja kuski oli yhdestoista. Oikea talo löytyi. Ystävällinen venäläismies hymyili, toivotti isän tervetulleeksi ja päästi hänet käymään sisätiloissakin. Me muut odottelimme kauempana. Minä en ollut vakuuttunut siitä, että talo oli oikea, mutta isä oli, sillä jossakin oli oikeannäköinen kivi tai puu ja sieltä jostakin lähti tie kohti rantaa ja niitä kaisloja, joista hän oli saanut suuren haavan käteensä. Me ostimme O:n kanssa Viipurin keskustan kaupasta pienen posliinisen krokotiilin, jonka myyjä kääri ensin voipaperiin ja sitten voimapaperiin. Aina ja Elo kiipesivät muun seurueen kanssa linnan torniin, mutta minä jäin ulos istumaan penkille, sillä olin huonovointinen ja päätäni särki. Se oli kuuma päivä, ja kun illalla palasimme Virolahdelle, aloin oksentaa ja oksensinkin pitkään.

Sitä matkaa varten Sisko oli opetellut venäjää sen verran, että kykeni puhumaan sitä ravintoloissa. Minä menin alkeiskurssille vasta muutamia vuosia myöhemmin. Silloin Sisko oli jo edennyt venäjän opinnoissaan ja olisi osannut puhua muustakin kuin perunasta. Äiti ja isä kävivät Viipurissa vielä kerran ja veivät hopeanvärisen hedelmäkulhon siihen ravintolaan, jonka nimi oli ennen ollut Espilä ja oli taas. Sitä kulhoa olin katsellut koko lapsuuteni mummin ja ukin piirongin päällä. Kulhon pohjan teksteistä ilmeni, että se oli joskus kuulunut Espilälle.  

Eipä Sisko taida päästä vähään aikaan testaamaan venäjäänsä äidinkielisten puhujien seurassa. Se harmittaa häntä. Minä välttelen vieraan kielen käyttämistä äidinkielisten puhujien seurassa. Silti jouduin kerran käyttämään alkeisvenäjääni, kun saunavuorollani lauteelle tupsahti toisen pesuhuoneen ovesta venäjänkielinen mies. Ainoa yhteinen kielemme oli venäjä. Kun kielitaito ei riittänyt miehen häätämiseen, kysyin, mitä hänelle kuuluu, ja kerroin olevani Suomesta kotoisin. Muuta en osannut. Vastauksista en ymmärtänyt kovin paljon. Enää en muista, miten kerrotaan, mistä on kotoisin.

Uuden Espilän omistajat olivat tarjonneet isälle ja äidille illallisen ja tuoneet pöytään samppanjapullon. Vaikea uskoa, että he olisivat vanhan kulhon ilmestymisestä sillä lailla ilahtuneet. Mutta ainahan on hyvä olla vieraanvarainen. Koskaan ei tiedä, milloin ja missä olosuhteissa toisen tapaa seuraavan kerran ja mikä on kaupungin nimi silloin.