Äidillä oli mukana ruutuvihko. Siinä oli hänen matkapäiväkirjansa Prahasta ja Budapestista vuodelta 1997. Äiti pyysi, että minä luen hänelle päiväkirjaa ääneen. Siten hän muistaisi, millaista Prahassa oli ollut, ja osaisi keskustella Elon kanssa, kunhan tämä palaa matkaltaan. Me istuimme varjoisalle penkille ja minä aloin lukea. Äiti istui hiljaa ja kuunteli, mitä oli nähnyt ja ajatellut, millaista oli ollut. Pysähdyimme nauramaan siinä kohtaa, kun Prahan folklore-esityksessä ei ollutkaan kansanmusiikkia ja -tanssia vaan alle 10-vuotiaiden laulua ja pomppua. Äiti ja muut matkaseuruelaiset olivat pukeutuneet juhla-asuihin.
Minä ajattelin, että äiti oli matkakertomusta kirjoittaessaan muutaman vuoden vanhempi kuin minä nyt. Äidin maailmanhahmotus oli selvästi ollut hyvin visuaalista. Rakennuksissa oli yksityiskohtia ja ikkunoista näkyi aina jotakin. Hänellä oli ystäviä, joiden kanssa juotiin viiniä ja naurettiin, ajettiin ratikalla vahingossa väärään suuntaan ja puhuttiin sian erektiosta ja maailmanpolitiikasta. Hän oli ollut matkalla kesällä. Minulla oli silloin vähän yli kuukauden ikäinen Aina, jolle äiti osti prahalaisesta kaupasta apinakäsinuken.
Jollakin ratikkamatkalla Prahassa kyytiin oli noussut umpihumalainen pukumies. "Tuon minä muistan", äiti sanoi, ja minä nostin katseeni hetkeksi tekstistä. Kun mies oli alkanut kaivaa salkustaan purukumia, salkun paperit olivat pudonneet kansioistaan ja kalvoistaan ja levinneet ratikan lattialle. Mies ei ollut vaikuttanut siltä, että kykenisi itse poimimaan papereitaan, joten äiti oli konttaillut ne ratikan lattialla, koonnut ja niputtanut, asetellut takaisin kansioihin ja kalvoihin, napsauttanut salkun kiinni. Mies oli nostanut sormensa kiitokseksi. Äiti oli nostanut oman sormensa kiitoksen vastaanottamisen merkiksi. Kun mies oli uudestaan aikeissa avata salkkua, äiti syöksyi väliin ja piti miehelle suomen kielellä luennon siitä, miksi tämä ei nyt saa ottaa salkustaan purukumia tai mitään muutakaan.
"Mähän kirjoitin aika hyvin", totesi äiti. Silloisesta kuuden hengen matkaseurueesta äiti on ainoa, joka vielä on elossa.
Me ostimme kioskilta jäätelöt, katsoimme koskea ja kävelimme kirkon kahvilaan. Äiti lusikoi kanakeittoa. Hän ei oikeastaan halua enää mitään. Hän tyhjentää kaappejaan ja myy kullat ja työkalut, tulee tyytyväiseksi, kun saa tyhjäksi taas yhden laatikon. Hän kulkee minun vieressäni, ja kun minä kysyn, mennäänkö tuonne tai tänne, hän vastaa, että mennään vaan. "Muistatko", minä sanon, "että meillä oli 70-luvulla oranssinpunainen Finca-grilli?" Siinä tehtiin kotletteja. Grillin ja kotletit äiti muistaa, mutta hän ei enää muista, kuinka Siskon hattu lensi tuulessa junaradan ylittävällä sillalla sähkölankojen päälliselle katokselle ja vieras mies kiipesi hakemaan sen. Minä annan äidille muiston ja toisen, kolmannen, jokaisen yksitellen, ja hän pitelee sitä hetken, viikkaa niin kuin isän paidat kassiin, jonka sitten joku vie pois, kun on aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti