Keltainen tee on kaikkein arvokkainta. Opin tämän Ainalta, joka oli lukiolaisena teekaupassa töissä. Hän seisoi huolitellun näköisenä pienessä puodissa ja punnitsi vaa'alla asiakkaiden toivomia teitä. Taustalla soi tunnelmalliseksi tarkoitettu ranskalaismusiikki, chansoneita jokaiselle. Aina pysäytti chansonit niiksi ajoiksi, kun asiakkaita ei ollut. Musiikkia oli nimittäin vaikea sietää viikosta toiseen, tuntitolkulla. Minä kävin joskus teekaupassa tapaamassa Ainaa. Hän oli muuttanut ensi kertaa omilleen, 17-vuotiaana Helsingin keskustaan kääpiökokoiseen yksiöön, jossa ei ollut edes vessaa. Olin huolestunut hänen jaksamisestaan. Hän teki kahta työtä, suoritti kunnianhimoisesti lukiokursseja ja huolehti ensimmäistä kertaa kaikesta siitä, mistä aikuisena piti huolehtia, vaikka hän ei edes ollut aikuinen.
Aina oli alkanut juoda teetä jo lapsena. Ei meillä kukaan muu juonut teetä, mutta Aina joi. Minä olin saanut kuudesluokkalaiselta Danielalta joulu- tai kevätlahjaksi kauniin vaaleanpunaisen teekupin, jossa oli lintuja, ja sen mukana teekukan. Teekukka näytti tiiviiltä pieneltä pallolta, mutta kun sen päälle kaatoi kuumaa vettä ja antoi hautua, pallo laajeni ja avautui, ikään kuin kukannuppu olisi auennut täyteen loistoonsa. Se oli merkitsevämpi lahja kuin useimmat. Daniela oli ollut kuukausia sairaalassa sinä vuonna. Sairaalakuukausien aikana tytöt olivat solmineet uusia suhteita, ja niiden kuvioiden keskelle oli vaikea palata. Esiteinit eivät ole empaattisimmillaan.
Aina alkoi käyttää Danielalta saamaani lintukuppia omanaan ja siirtyi pussiteestä haudutettuun teehen. Daniela on kohta kolmikymmenvuotias, jos lasken vuodet oikein. Instagramin perusteella hänelle on äskettäin tehty suuri jalkaleikkaus ja sen perään toinen. Enää hän ei sure arpia, jotka ovat esteettisiä haittoja, niin kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen suri. Hän vain toivoo, että voisi jo liikkua. Ihan sama, vaikka arpia kulkisi pitkin ja poikin ruumista ja jättiläisarpi halkaisisi kasvot. Luut saisivat nyt luutua oikein.
Taata kertoi usein tarinaa, jossa muuan rouva huusi kovalla äänellä ikkunastaan: "Jalka poikki! Jalka poikki!" Naapurit juoksivat paikalle apuun, mutta kun he pääsivät perille, rouva istui vahingoittumattomana hienossa nojatuolissaan. Vain lasisen sokerikon jalka oli poikki. Lapsena en osannut epäillä tarinan tosipohjaisuutta, mutta paheksuin rouvaa, joka sillä lailla tieten tahtoen hätäännytti muut ihmiset. Taata, joka oli verbaalinen olento, nautti siitä, että sai maalata Viipurin Pikiruukin ihmisistä eloisia olentoja, mutta minä koin moraalista närkästystä. Pilamyönteisyyteni on vähäistä.
Kun Aina oli pieni eikä Elo ollut vielä syntynyt, tutustuin Lahtiseen. Hän oli yläkerran hiljainen mies, päivää sanoi, jos tuli pihalla vastaan, mutta siinä kaikki kommunikaatio, sillä en ollut minäkään sen suulaampi. Lahtinen oli tuurijuoppo. Sinä kesänä hänellä oli poikkeuksellisen näkyvä ryyppyputki. Hän unohti avaimet kotiinsa ja soitti meidän ovikelloamme. Panin hänet nukkumaan olohuoneen vuodesohvalle, ja kun hän oli nukahtanut, hiivin ottamaan häneltä silmälasit pois päästä. Seuraavalla kerralla kurkistaessani silmälasit olivat taas hänen päässään ja makuuasento oli varautunut. Aamulla kysyin, joisiko hän kahvia tai teetä, mutta hän ei halunnut kumpaakaan. Seinänaapuri Rantaneva opetti minulle sittemmin, että parhaiten sisällä pysyy piimä. Meillä ei ollut piimää.
Pian Lahtinen kantoi televisionsa autoon ja ajoi pois. Toivoin, että hänellä ei olisi promilleja veressä eikä hän saisi televisiosta kovin paljon rahaa. Television poistumisen jälkeisenä aamuna Lahtinen soitti taas meidän ovikelloamme. Hän olisi myynyt halvalla pinon cd-levyjä. En ostanut. Kirjojakaan en ostanut. Seuraavaksi hän kantoi autoonsa cd-soittimen. Mietin, mikä olisi se tavara, jonka hän jättäisi viimeiseksi. Tärkein vai vähäpätöisin? Joku väitti, että kun itsemurhaaja tekee soittokierroksen ennen lähtöään, hän ei jätä viimeiseksi rakkaintaan. Muuten on vaara tulla toisiin aatoksiin.
Lahtisen kävi sillä erää hyvin. Hän päätyi katkaisuhoitoon. Selitin asian Ainalle. Häntä jäi askarruttamaan katkaisuhoito. Muutaman päivän kuluttua hän kysyi minulta, onko Lahtista lyhennetty keskeltä, jalasta vai päästä.
Vasta vuosien kuluttua minä aloin miettiä, miksi Lahtinen oli soittanut juuri meidän ovikelloamme. Apua lienee helpointa pyytää siltä, joka on itsekin tavalla tai toisella vaurioitunut. Ainakin minä itse soitin Lahtisen ovikelloa, kun myöhemmin tarvitsin apua. Kädet tärisivät niin, etten saanut avainta oman oveni lukkoon.

Onnea uuteen blogiin ja vuoteen. Seuraan.
VastaaPoistaKiitos. Onnea sinunkin suuntaasi, anonyymi.
VastaaPoista