Juonet kaikista elokuvista

Peter Eliscu

Armenialainen elokuvaohjaaja Sergei Paradjanov nimitti elämäänsä "suruksi". Kerran Andrei Tarkovski pohti, mitä häneltä vielä puuttui elokuvaohjaajana, ja kysyi sitä Paradjanovilta. Tämä vastasi: "Sinulta puuttuu yksi vuosi äärimmäisen turvallisuuden neuvostovankilassa. Ei tavallisessa vaan äärimmäisen turvallisuuden vankilassa." Paradjanovilla itseltään sitä kokemusta ei puuttunut. Äärimmäisen turvallisuuden vankilassa hän oli opettanut vankitovereitaan piirtämään kukista tehdyillä väreillä.

Niin, olen lueskellut munkki Serafimin kirjoittamaa Armenia-kirjaa. Olen oppinut ihmeellisiä asioita, muun muassa armenialaisten neitojen katseesta. Jos kävijä on tuon katseen nähnyt, hän tietää, että "kyse on vakavasta asiasta". Armenialaissilmissä on nimittäin aivan omanlaisensa syvyys ja lumovoima. 

Mutta en jaksa nyt miettiä kansanmurhia. Kun Aina oli pieni, hänellä oli turvaistuin, vaikkei meillä ollut autoakaan. Aamiaisella keinutin Ainan turvaistuinta jalallani. Turvaistuimen tuoteselosteesta muistan sen, että jotakin "äärimmäisen vaarallista" sillä saattoi tehdä. Olen unohtanut, mitä se oli. Minä selostin aamiaisella, mitä syön, miten höylään juustoa, mitä maailmassa on tapahtunut, paistaako tänään aurinko vai tihkuttaako tai mitä tapahtui Orfeukselle ja Eurydikelle. Pelkäsin, ettei Aina kuule riittävästi kieltä eikä opi puhumaan, koska olen niin vaitonainen. Välillä lauloin virsiä ja isänmaallisia lauluja, sillä niitten sanat muistin ulkoa. Partisaanivalssi ja Aaveratsastajat olivat iltalauluja.

Granaattiomenan väri olisi Youtubessa. Odotan oikeanlaista mielentilaa sen katsomiseen. Vähän alkua olen katsonut jo. Siinä granaattiomenoista leviää punaista mehua niiden alla olevaan valkeaan kankaaseen. Sitten nähdään tikari tai muu teräase, ja taas punainen leviää. Joku murskaa jalallaan viinirypäleitä. Sekin näyttää synnyttävän verta. Viinirypäleiden alla on kivi tai muu alusta, jossa on tekstiä. En ymmärrä, mitä siinä lukee. Elokuva kertoo joka tapauksessa runoilija Sayat Novan elämästä. Elämä ei ole onnentäyteinen.

Palasin hetki sitten portugalilaisravintolasta. Äitikin oli mukana. Elo sanoi nähneensä Granaattiomenan värin opiskeluvuosiensa alkupuolella. "Muistatteko te aina juonet kaikista näkemistänne elokuvista?" äiti kysyi. Me muut emme muistaneet, mutta Elo muisti, ja minun halloumikvinoani oli runsas ja syvänmakuinen. Saatoimme äidin paluubussiin ja hän lupasi kävellä valaistun kauppakeskuksen läpi, ettei pimeää mahtuisi kotimatkalle kovin paljon. Kotona sovitin hautajaismekkoa, jonka löysin Emmauksesta. Pitää vielä ostaa viininpunaiset sukkahousut, että on vähän väriä isälle.

Kestävät

Bridget Bate Tichenor

Äiti tahtoi kuolinilmoituksen värssyn jälkeen virkkeen, jossa sanottiin, että rakkaus ei koskaan katoa. Oletin sen sitaatiksi korinttilaiskirjeestä ja siten muistutukseksi tahtomislupauksista myötä- ja vastoinkäymisissä. Äiti näytti hämmästyneeltä: ei hän Raamattua ollut ajatellut. Myöhemmin ymmärsin, että vanhassa käännöksessä ei puhuttu katoamisesta vaan häviämisestä. Rakkaus ei koskaan hävinnyt, ja korinttilaisetkin olivat korinttolaisia. Kaiken se kuitenkin kesti silloin ja kestää edelleen kuin sidostesukka.

Jossakin luontodokumentissa sanottiin, että hämähäkinseitti voittaa hienoudessaan kaikki ihmisen kehittämät materiaalit. Hämähäkkinaaras kutoo seitsemää erilaista proteiinisäiettä. Yksi säie toimii verkon tukirakenteena. Spiraaliosat syntyvät toisenlaisesta säikeestä. Saaliin käärimiseen on ihan oma silkkinsä. Seitin rakenne on sellainen, että rasitus jakautuu tasaisesti eikä rikkoudu kovin helposti. Kun hämähäkki kulkee seittiään pitkin, se pikemmin tuntee kuin näkee, minne pitää mennä.

Olisinpa fyysikko. Osaisin rakentaa tänne värisyttävän runollisia kuvauksia siitä, miten lujuutta mitataan ja onko lujuus puristumiskestävyyttä, murenemattomuutta vai sitä, ettei katkea, vaikka miten kiskotaan. Kuvailisin koneita, testimenetelmiä ja materiaalieroja, erittelisin amorfisten aineiden erilaisia lujuusominaisuuksia ja puhuisin luontevasti megapascaleista. Koska en ole, joudun tyytymään latteampiin metaforiin.

Fysiikan tunnilla panin kerran oppilaat rakentamaan sillan kahden pulpetin väliin jäätelötikuista. Jokaisella oli oma rotkonsa, paitsi että muutamat halusivat rakentaa yhdessä kaverin kanssa. Useimmat tekivät hyvin tiivistä siltaa. Kai he ajattelivat, että kävelijän ei pidä luisua rakoihin. Tukirakenteet jäivät vähäisiksi.

Toiminta- ja katastrofielokuvista olen toki nähnyt, miten dramaattisesti sillat romahtavat, mutta voi olla, että ne arjessa romahtavat vähemmän näyttävästi. Elokuvissa päähenkilö ehtii juuri ja juuri juosta turvaan putoavien sillanpalasten alta ja pääsee onnellisesti vakaalle maalle. Reaalimaailmassa sillassa voinee havaita etukäteen halkeamia, murenemisia tai tukirakenteiden taipumista. Sillat romahtavat hiljaa, ja paikalle osuneet ihmiset, joista kukaan ei ole päähenkilö, kuolevat ilman räjähdyksiä ja taustamusiikkia.

Linnunpoikasia ei pidä unohtaa. Mitä jos poikanen hakkaa munankuorta, mutta kuori ei anna periksi? Poikanen keskittää kaikki voimansa iskuun, mutta sen nokka on liian heikko eikä sen muu ruumis ole riittävän kova kuoren lyömiseen. Munankuoren koostumus on poikkeuksellinen, poikanen on väärässä asennossa tai sillä on kehityshäiriö. Se ei pääse pois, ja vähitellen munan sisuksen ravinto loppuu. Poikanen väsyy ja nääntyy. Ehkä linnutkin käpertyvät munan sisällä kerälle niin kuin nisäkkäät. Toivottavasti poikanen menettää tajuntansa, ennen kuin kuolee.

Hedelmät ja möhkäle

Muun muassa sillä lailla olen sivistymätön, etten muista aiemmin kuulleeni Granaattiomenan väristä. Se on "yksi kaikkien aikojen taide-elokuvista". Nyt tiedän sen verran, että päivän musiikin taustakuvitus on pätkä elokuvaa. Pitänee kysyä Elolta tai O:lta, kannattaisiko se nähdä.

Granaattiomenan väri ja Kirsikan maku, kaksi suurta elokuvaa. Jälkimmäisen tunnen. Mutta kyllä tarvittaisiin myös Appelsiinin tuoksu, Päärynän tuntu ja Avokadon ääni. Viimeksi mainittu olisi apokalyptinen kuvaus siitä, miten veriavokadot käyvät kaupaksi, rahat siirtyvät Meksikon järjestäytyneelle rikollisuudelle ja Instagram täyttyy näteistä kevätsalaateista, joissa tärkeä ainesosa on avokado. Sen vihreä näyttää niin hyvältä. Appelsiinin tuoksu olisi romanttinen draama, joka sijoittuu 80-luvun kibbutsille. Päärynän tuntu olisi nuorisoelokuva. Teini hivelisi Citymarketissa päärynää ja kohta toista, kolmatta ja neljättä, ei osaisi päättää, minkä niistä haluaisi, ahdistuisi, säntäisi kaupasta ulos ja menisi ostarille hengailemaan tai silloille seisomaan.

Eräällä kerralla sairaalassa isä muisteli nuoruutensa tyttöystäviä. "Ketä niistä sä kaipaat eniten?" minä kysyin. Isä vastasi, että kaikkia yhtä paljon, minkä tulkitsin tarkoittavan, ettei varsinaisesti ketään, sillä kaikki suhteet ennen äitiä olivat kestäneet korkeintaan vuoden. Hän kertoi, miten mikäkin tarina oli alkanut ja miten loppunut, päälinjat, muotoili omalle lapselle soveltuvat sanoitukset. Minä istuin siinä ja kuuntelin, miten suhde lääninlääkärin tyttäreen oli hiipunut ja sitten tämä oli löytänyt toisen ja miten seuraava tai edellinen nainen oli poiminut isän nakkikioskilta. Yhdellekään tyttöystävälle isä ei antanut nimeä.

Kävi mielessä, keitä olisivat ne miehet, joita minä viimeisinä viikkoinani muistelisin ääneen, Ainalle ja Elolle kai, miten kenenkin kanssa alkoi ja miten loppui ja keitä en muistaisi tai muistelisi ja miksi. Ja entä sitten ne, joiden kanssa mikään ei oikeastaan koskaan alkanut eikä loppunut?

Katson uutta tuotantokautta Ruotsin Love Is Blindista. Olan oli vaikea hyväksyä sitä, että Millyllä oli lyhyet hiukset ja tämä joi Coca-colaa ja vapetti juhlissa. Heidän kihlauksensa purkautui juuri. Jakobilla on kirkkaankeltainen puku, ja hän odottaa yhä, että Karolina kertoisi rakastuneensa häneen. Wiktor pelkää, että pitkästyy liian vähän puhuvan Nathalien seurassa. Kaikki juovat oudoista kullatuista laseista, seuraavat sydäntään ja halailevat toisiaan. Aftonbladetista voisin lukea lisää näistä ihmisistä, mutta koska en ole maksava asiakas, näen vain kuvat, joissa kaikki hymyilevät. Jotkut jo kertoivat jossakin lehdessä pettyneensä, etteivät mahtuneet ohjelmaan, vaikka löysivät rakkauden ja asuvatkin jo yhdessä. Ehkä heidän rakkautensa ei ollut riittävän kuvauksellista.

Kirjastomatkalla jalkakäytävän reunalla oli jalkapallon kokoinen tumma möhkäle. O, joka innostuu häiriöistä maisemassa, riensi potkimaan sitä. Kuvittelin möhkälettä kiveksi, mutta se olikin jäätä, jonka pintaan oli tarttunut hiekkaa ja soraa. Ehkä pinnan hiekkakerros eristää lämpöä. En tosin ymmärrä, miksi eristäisi. Luulisi tumman pinnan absorboivan auringonvaloa tehokkaasti ja siten sulattavan möhkälettä. Siinä jää kuitenkin kökötti, vaikka muu ympäristö oli jo sulanut. 

Soittimista

Shoda Koho

Olen rakennellut soittimia. Pienestä puulaatikosta tuli hyvä rumpu. Kierrätyskeskuksesta ostamani pikkulapsen muovirumpu ei soinut tai soi toki, jos mikä tahansa kalke on soimista, mutta ääni muuttui astetta kauniimmaksi, kun kokeilin naputella sitä pingismailalla, jossa on kumipehmuste. Tyhjiin energiajuomatölkkeihin kaadoin herneitä, helmiä tai pieniä kiviä, kaikkiin eri määrän, ja Kinder-munan muovisisuksiin Ella pani riisiä. Nyt on rytmiryhmälle ääniä, kun soitetaan Stayin' alive. Olen taputtanut jalkani helläksi peruskomppia. Toinen marakassi, jonka ostin läheltä Suursuon sairaalaa, putosi tänään lattialle. Yllätyin, kun se säilyi ehjänä.

Lapsena sain kerran joululahjaksi puisen huilun. Vaikka miten puhalsin, se ei soinut. Kai se oli vain koriste-esine ja hautautui lelulaatikon pohjalle, koska sille ei ollut käyttöä. Ei käynyt niin kuin kävi laulun huonolle huilulle, joka alkoi soida, kun se oli heitetty maahan.

Tämän tekstin sisäislukija on minulta hukassa. En puhu oikeastaan kenellekään, ja siksi tekstiä ei synny. Täällä ei kaiu. Ääni vain etenee aaltoina ties minne mutta ei heijastu takaisin. Tarvitsen simpukan. Eihän siitä meri kuulu vaan ympäristön äänet: ilma ja oman ruumiin sisäiset äänet.

Oi miten rakastinkaan vellikelloa. Sitä ei ehkä pitäisi kutsua vellikelloksi, koska ei se ollut sellainen kirkonkellon muotoinen ja narusta vedettävä vaan gongi. Minulle se oli kuitenkin vellikello, vaikka harvoin me siirtolapuutarhassa söimme päivällä velliä. Äiti oli saanut vellikellon joltakulta työkaveriltaan. Kapula, jolla kelloa kumautettiin, oli tummanruskea ja lakattu. Hypistelin sitä mielelläni. Ruoka-aikaan kilkautin kelloa, kun olin kattanut pöydän ja äiti antoi luvan. Sinänsä se oli täysin tarpeetonta, sillä mökkipalsta ei ollut järin suuri. Sisko oli jossain vieressä joka tapauksessa ja isä korkeintaan 15 metrin etäisyydellä leikkaamassa vadelmapensaita tai kastelemassa nauriita. Hyvin olisi kuulunut kutsuhuutokin. Mutta minä halusin soittaa vellikelloa. Se tuntui juhlalliselta, niin kuin olisin kumeiden jumalten lähettiläs.

Taatalla oli mandoliini ja vanhan miehen housut. Kun menin Siskon kanssa viemään äidin valmistamaa kaalilaatikkoa pakastusrasiassa, Taata istui keinutuolissa ja soitti Rakkauden ryytimaata tai Taivaskallion polkkaa. Joskus kurkistelin mandoliinin sisään ja yritin nähdä, mitä pimeässä oli. Taata kaatoi meille lasiin keltaista Jaffaa ja kysyi, haluammeko kiisseliä. Sisko lorautti kiisselin päälle kermaa ja sekoitti sen vaaleanpunaiseksi sotkuksi. Taata sanoi, että se on amerikankiisseliä. Jos pyysin, hän soitti mandoliinilla Suhmuran Santran ja lauloikin. Makuuhuoneen lipaston päällä oli vanha valokuva Elviirasta, joka kuoli, ennen kuin ehti täyttää 50 vuotta. Hän oli vähän pelottava, ei oikeastaan siksi, miltä näytti, vaan siksi, että en ollut koskaan nähnyt häntä. En tiennyt, millainen hän oli ollut. Hän oli vain ylävartalo mustavalkoisessa valokuvassa, hymy menneisyydestä, se hauta, jolle äiti kävi sytyttämässä kynttilän joka joulu. 

Lupa viedä värejä

Ostin kaupungin minulle antamalla hyvinvointirahalla lahjakortin hierontaan. Vielä pitäisi jaksaa varata aika sinne. Kulttuurirahalla ostin museokortin. Oli tarkoitus mennä toisiin kaupunkeihin ja nauttia junan ikkunan takana kiitävistä maisemista, mutta ainakin toistaiseksi on jäänyt menemättä. Olen käyttänyt museokorttia vain kahdesti. Vaikka arki on monin tavoin kevyempää kuin se oli kuukausi sitten, ylimääräistä virtailuenergiaa tuntuu olevan vähän. Odotan lämpimiä päiviä, sitä, ettei tarvitse pukea painavaa talvitakkia ja saappaan sisään villasukkaa.

Maanantaina oli isän postuumi syntymäpäivä. Kävin äidin luona. Isla ja Elo olivat tuoneet tulppaaneja ja ilmeisesti myös Sisko ja Jaakko ja Mikko ja Teea. Minä en vienyt mitään, paitsi kolme einesruokaa. Ne olivat Elolle, Islalle ja minulle, mutta ei niitä voinut syödä, koska äiti olikin valmistanut parsakaalikeittoa. Katselin, kun Isla leikkeli ja asetteli keltaisia tulppaaneja huolellisesti, ja ajattelin, että on ihanaa tuntea joku, joka tekee jotain sellaista. Teea sanoi, että tulppaaneille voisi panna myös jääpaloja, mutta jääpaloja ei ollut, joten tulppaanit joutuivat tyytymään kraanakylmään veteen. Sisko kysyi, onko minulla huulipunaa, ja minä sanoin, että ei vaan värillistä huulirasvaa. Se näyttää ihan huulipunalta, Sisko julisti, mihin minä en enää osannut sanoa mitään. Äiti nosteli pullat uiguurirouvalta saadulle lautaselle, jossa oli kuva isästä ja äidistä. Lautasen estetiikka toi mieleeni Jehovan todistajien kuvamateriaalit. Äiti oli joskus nauranut lautaselle. Ehkä tämä on vain välivaihe ja hän palaa pian klassisemmin koristeltuihin pullalautasiin.

Ja minä kirjoitan joskus vielä muustakin kuin isästä ja äidistä. Kaipaus taka-alaistuu, muuttuu tuskin havaittavaksi tihkuksi, jota ei sitten enää ymmärrä edes nimetä. Hautajaiset ovat huhtikuun alussa. Olen kirjoittanut muutamia muistoja, mutta tuskin kykenen lukemaan mitään. Sisko on luvannut Jaakon puolesta, että tämä kyllä lukee kaiken. Kun tädin mies aikoinaan kuoli, minua pyydettiin lukemaan hautajaisissa Kaarisilta. Luinkin. Lähiomaiset itkevät ja vieraammat lukevat, mistä ikävä koostuu. Anna toi minulle töihin kukkakimpun. Onneksi se ei ollut valkoinen. Entinen anoppi oli sanonut Annalle, että kyllä surijoille on lupa viedä värejä. Sain paljon vaaleanpunaista.

Kävin oppilaiden kanssa Heurekassa. Useimmat olisivat halunneet ajaa pyörällä vaijerin päällä korkeuksissa, mutta pyörä oli huollossa. He eivät päässeet huojumaan 6,5 metrin korkeuteen, mikä ei haitannut minua, sillä vaikka ymmärrän pyörän toimintamekanismin vastapainoineen, minun on vaikea luottaa turvaverkkojen kestävyyteen. Heurekasta kävelimme Burger Kingiin. 

Kun katsoo ikkunasta ulos, kevät ei ole minkään värinen. Se näyttää varmaan samalta kuin minä. Kerran kampaaja saksi minun päätäni. Kun leikatut hiussuortuvat lojuivat lattialla, kampaaja sanoi, että nyt kaikki väri katosi. Eivät minun hiukseni värjätyt olleet, mutta ehkä latvoissa oli tallella enemmän sitä, minkä joskus mielsi omaksi värikseen. 

Elämän keskeisistä asioista olen viime aikoina miettinyt lähinnä Ninni Poijärven videoiden kuvastoa. Hän on mieltynyt värikkäisiin sukkahousuihin ja peitettyihin kasvoihin. Jostain syystä minua liikuttaa pienipyllyinen olento, joka kävelee sinisissä sukkahousuissa ikkunalaudalla ja jää makaamaan siihen.

Enkä tiedä, miksi pidän tästä

 

Soittajat

Valkovuokon rakenne; opetustaulu. Turun museokeskus.

Äiti sanoi nukkuneensa viime yönä hyvin, ilman unilääkettä. Ylikulkusillalla mies soitti kännykästä Besame muchoa ja veteli itse panhuilulla päälle. Välillä hän helistelli marakasseja. Minä en kyllä suutelisi ainuttakaan panhuilistia. Tiedän, mistä antipatiani panhuilua kohtaan johtuu, mutta tieto ei muuta tunnetta. Äiti oli aika monta vuotta nuorempi kuin minä nyt, kun hän alkoi kärsiä unettomuudesta. Hän jumppasi, kävi akupunktiossa ja makasi pimeässä huoneessa kuuntelemassa panhuilumusiikkia, mutta silti uni ei tullut. Ehkei sitä aikaa kestänyt vuottakaan, vaikka silloin se tuntui ikuisuudelta. Olin teini. 

Kävin tänään äidin kanssa kävelyllä. Kevätvedet virtasivat puroissa, aurinko oli kirkas, ja käveltyämme muutaman kilometrin me istuimme penkille syömään jäätelötuutit. Äiti luetteli, ketkä kaikki olivat viime aikoina kuolleet ja kuka mihinkin. Huttusen Einolta olivat limakalvotkin irronneet. Olimme yhtä mieltä siitä, että mukavaa, kun isän limakalvot eivät irronneet.

Paluumatkalla äiti kuvaili isän arkulle tulevat kukat. On paljon valkoisia krysanteemeja ja punaisia gerberoita, alla vihreää ja reunoilla rönsyilee murattia. Arkun nimi on Loiste, uurnan Tyrsky. Kaikki tuhka menee hautaan, eikä siitä eroteta pieniä eriä luvattomasti eikä luvallisesti siroteltavaksi muualle. Superkitaristi oli ollut pyöräonnettomuudessa ja loukannut kätensä. Siksi hän ei voikaan soittaa Soi vienosti murheeni soittoa hautajaisissa, mutta onneksi Jaakolla on niin paljon muusikkoystäviä, että kyllä niistä joku kykenee tuuraamaan.

Ylikulkusillan mies oli siirtynyt Yesterdayhin. Nainen, joka saattoi olla samoilta seuduilta kotoisin, pudotti hattuun kolikon. Minä kirjoitin kuolinilmoituksen äidin sanelun mukaan, ja äiti tarkasteli suurennuslasilla, näyttikö jälki oikealta. Hän yritti työntää mukaani isän vaatteita, mutta kieltäydyin ottamasta niitä. Maanantaina äiti tarjoaa pullakahvit kaikille, jotka pääsevät käymään, sillä on isän syntymäpäivä. En syö pullaa, mutta menen silti. 

Osat

Octavio Ocampo

Isän sairaalamatka kesti viisi viikkoa. Hän kuoli tiistaina. Puhelin soi keskellä oppituntia. Kun näin soittajan äidiksi, kävelin käytävälle. Tiesin, mitä hän sanoo. Puhelu ei kestänyt monta minuuttia. Palasin luokkaan ja kerroin isän kuolleen. "Otan osaa", sanoi Anna. "Otan osaa", sanoivat oppilaat Annan jälkeen, kun saivat mallin, miten kuuluu sanoa.

"Osanotto meille kaikille!" Sisko kirjoitti siihen sähköpostiviestiketjuun, jossa olimme me isän lähimmät. Ja myöhemmin yksityisviestissä Sisko sanoi minulle vielä toistamiseen osanottonsa. Se oli minusta vähintään omituista, mutta toivotin samaa hänelle. Vaikka kuolemankulttuuri on minulle epäilemättä osin vierasta, en usko, että puoliorvot sisarukset yleensä toivottelevat toisilleen osanottoa. Ihan kuin olisi vaihtoehtona myös se, että ei ottaisi osaa.

Olin ollut isän luona kuolemaa edeltäneenä iltana. Hämmästelin hänen kutistunutta peukaloaan. Se oli muuttunut siroksi, pieneksi ja valkoiseksi. Mikä kaikki katoaa peukalosta, jotta siitä tulee niin pieni? Veri? Lihakset? Kudosnesteet? Isän kieli ei kadonnut edes viimeisenä päivänä. Siitäkin yllätyin. Kuolemaa kohti kuljettaessa isän aivoissa tapahtui ties mitä, mutta sanat säilyivät. Minun on helppo kuvitella, että minä antaisin ensimmäisenä pois sanani. Lauantaiaamuna isä totesi muistinsa alkaneen sakata. Silloin hänessä oli vielä jokin osa, joka kykeni tarkkailemaan muita osia. 

"Sinulla on niin osaaottavat kädet", isä sanoi kerran, kun silitin häntä oksentelujen välissä. Äiti sanoi, että isän ruumis oli hyvästeltäessä vielä lämmin. Hoitajat olivat käärineet isän valkoiseen ja panneet kaksi ruusua rinnalle. Äidin mukaan silmät olivat painuneet niin syvälle kuoppiinsa, että hän ei oikein yltänyt suukottelemaan niitä. Piti tyytyä muihin kasvonosiin. Kun leuka oli sidottu kiinni, isä näytti vähän hymyilevän. 

Pihasta nousee lumikelloja, eikä tämä ole mikään elämän jatkumisen vertauskuva. Ne vain nousevat ja kohta on kevät. Eilen paistoi aurinkokin. Eräänlaista kulttuurista sukupuolieroa olen ollut havaitsevinani kuoleman uutisen vastaanottamisessa. Kun kerron isäni kuolleen, useimmat naispuoliset ihmiset pyrkivät koskettamaan minua, jotkut pelkällä kädellä olkavarteen, toiset koko ruumiillaan. Miesten osanotosta pienempi osa on niin spontaania. Erkki kyllä halasi minua, mutta hän oli saanut vuorokauden aikaa valmistautua. Sitä ennen hän oli soittanut, että metsästä pitäisi mennä etsimään punaiset kottikärryt. Sanoin, että mennään mennään, mutta aivoni ovat nyt vähän hitaat, sillä isä kuoli puoli tuntia sitten. Ai sori, tsemppiä, sanoi Erkki.

Kottikärryt löytyivät eilen. Joku oli ripustanut ne puuhun. Ne olivat miltei kunnossa vielä, mitä nyt vähän kuhmuuntuneet. Pentti sanoi, että ne saadaan kyllä oikaistua teknisten töitten luokassa.