Pohjattomasti

 

70-luvulla ulkokissoja oli vielä niin paljon, että kun kaivoi hiekkalaatikolla reittiä Kiinaan, osui toisinaan kissankakkaan. Kaivaminen oli muutenkin tuskastuttavaa. Päällimmäisissä kerroksissa hiekka oli niin kuivaa, että se valui kuopan reunalta pohjalle. Jos oli hiljan satanut, kaivaminen oli helpompaa. Jossain vaiheessa piti kuitenkin aina myöntää, että tästä ei pääse enää syvemmälle ja Kiina jää saavuttamatta. Vieläkään en tiedä, onko hiekkalaatikoissa pohja vai vain reunat. Jos olisi ollut varmuus pohjasta, Kiina olisi ehkä jäänyt yrittämättäkin.

Tätä nykyä luen kuolinilmoituksista tarkasti vainajien syntymäajat. Tutkin, ketkä ovat kuolleet vanhempina ja ketkä nuorempina kuin isä. Hän kuoli kuusi päivää ennen 86-vuotissyntympäiväänsä. Syksy on, ja elämien pituudet ovat äkkiä alkaneet kiinnostaa. Tulen vähän surulliseksi kaikista, jotka ovat eläneet vanhemmiksi kuin isä. Se on minusta itsestänikin yllättävä ja hölmö tunne. Ennen surin nuoria kuolleita. Nyt kaikki isää nuoremmat ikään kuin lohduttavat: niin paljon surua tuolla, joten sinun surusi on mitätön ja kuolema siinä iässä asiallinen.

Äiti on alkanut seurata televiosta sarjaa Alone. Siinä kisaajat joutuvat asumaan yksin jossain erämaassa, eikä edes kuvaajaa ole heidän seuranaan. "Yksi mies oli aika etevä ja näppärä", äiti sanoi, "hän rakensi lautan ja meloi viemään katiskan vähän kauemmas."

Oudohkoa on sekin, että olen vähän ihastunut Sonja Seleneen. Hän laulaa tuossa yllä. Hänen artikulaationsa on epäselvää, ja laulun alkupuolen sanoista osa menee minulla ohi. Hän näyttää ihastuttavalta ja aistilliselta, mikä saattaisi tässä iässä herättää kateutta, jonka naamioisi halveksunnaksi, mutta ei hän herätä. Tahdon Sonja Selenelle pelkkää hyvää. Hän on ihana, herkkä ja hauras, ja murskaan henkilökohtaisesti jokaisen, joka erehtyy lausumaan hänestä pahaa.

Kerran ennenkin jumaloin nuorta naista. Siitä on suunnilleen kymmenen vuotta. Nainen oli Markéta Irglová, tšekkiläinen laulaja ja näyttelijä. Olin istunut tässä huoneessa tietokoneen äärellä jonakin iltana ja katsonut musiikkielokuvan Once, jonka teini-ikäinen Elo ja hänen silloinen seurustelukumppaninsa haukkuivat teräväsanaisesti, ja minua hävetti myöntää, miten paljon olin pitänyt niin juustoisesta elokuvasta. En kertonut heille, että minua liikutti, kun Markéta Irglován roolihahmo kuljetti mukanaan imuria. Monta, monta iltaa soitin Youtubesta kappaletta, jossa hän lauloi pohjattoman surullisella äänellä kohtuuttomia sanoja: If you want me, satisfy me.

Lähellä omenaämpäriä

Friedrich Schiller ei kyennyt kirjoittamaan, ellei hänen vieressään ollut omenaämpäriä. Tämän opin tänään, kun tulimme aamukävelyltä sisään ja minä sanoin O:lle, että täällä tuoksuu kodikkaasti mätänevältä omenalta. O:lla näet riittää kirjallisuushistorian anekdootteja. Tutustumisemme aikoihin hän puhui paljon Heinrich Heinen selkävaivoista.

Muutama päivä on liikuttu saksalaisella kielialueella. Haimme kirjastosta kirjoja. Penkkitupakkansa ajaksi O kaivoi minulle Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan kassista ja avasi sen tietystä kohtaa. Aloin lausua laulua, joka tarjotulla sivulla oli:

Te nuhtelette kansaa, ettei saisi

se viettää synnillistä elämää.

Se saarna vahvemmin kai vaikuttaisi,

kun kansa ensin saisi syötävää.

Te herrat, päässänne on juttu väärin päin:

on ensin seuraus ja sitten syy.

Vaan moraalin ja leivän laita onkin näin:

kun leipää on, moraali järjestyy.

Te sitten saarnatkaa, kun köyhälläkin

on taattu paikka luona leipäsäkin.

Luulen, että tuolta ostarin liepeiltä voisi halutessaan ostaa ihan helposti peukkua. Seksikauppa kadulla taitaa tätä nykyä olla harvinaista. Mitäpä ulkona värjöttelemään, jos kauppaa voi käydä netitse. Synnit eivät ole enää muotia. Ehkä lestadiolaiset puhuvat vielä synneistä, mutta seksikauppa tuntuu noin yleisesti muuttuneen kysymykseksi itsemääräämisoikeudesta, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaupallistamisen rajoista. Seksi on tietysti kiinnostavampaa luettavaa kuin peräkylän kynttiläkauppiaan ahdinko tai Wolt-kuskien oikeudet. Anna Kontulan tavasta ilmaista asioita ja olla hymyilemättä kaikille olen muuten pitänyt pitkään. Prostituutio kiinnosti minuakin nuorena. En olisi kuitenkaan kyennyt myymään seksiä. Ilmaiseksi annoin useimmille halukkaille. Minusta ei ole kauppiaaksi, ei minkään alan. Erityisen vähän pidän siitä, että yksinäisyydellä rahastetaan. 

En sentään vastusta lohturuokateollisuutta, elokuvia enkä kirjoja. Olen kyllä sitä mieltä, että lähiöiden ostareille pitäisi viritellä valkokankaita, joille heijastettaisiin ilmaisia elokuvia. En minä tiedä, millä elokuva-alan ihmiset sitten eläisivät, mutta eivät he tätä nykyä Suomessa elä muutenkaan, joten sikäli tilanne muuttuisi aika vähän. Heillekin voisi jakaa samaa kuumaa sipulikeittoa, jota tarjottaisiin ostarin elokuvayleisölle.

Kun alkaa puhua politiikkaa, on vaikea olla muuttumatta iskelmäihmiseksi. Sanat yksinkertaistuvat. Maailma muuttuu ohueksi. Siitä tulee lettu, jossa on kaksi puolta, ja kummallekin puolelle on omat sanansa, paljossa käytössä kuluneet. Ja eipä aikaakaan, kun menee torille jakelemaan lentolehtisiä ja vaalilörtsyjä. Nousee korokkeelle ja sanoo, että ihminen on tällainen ja ihmiskunta tuollainen ja jokainen kaipaa näitä asioita, jotka minä nyt teille luettelen.

Minussa on pieni kabareeihminen, kyllä. Jollain osallani pidän siitä, että dramaattisesti ehostetut ja puvustetut laulajat astuvat lavalle ja kertovat tarinoita, jotka ovat ympäripyöreitä ja suurisanaisia. Me kaikki saamme kuulla, mitä tarvitsemme ja miltä elämä tuntuu, jos ei näitä saa. Kun on kimalletta ja tarttuvaa melodiaa ja vierasta kieltä, esimerkiksi jiddišiä, ei aina edes huomaa, miten väljähtänyttä slogania lava tarjoaa.

Puhekuplia

Kahdeksanvuotias Noel tahtoi tietää, miten puut pysyvät pystyssä myrskytuulessa eivätkä katkea tai kaadu. Erikoistutkija ja johtava tutkija vastasivat, että puussa on kuituja, jotka asettuvat rungolle kierteisesti kuin korkkiruuvi. Siksi runko on joustava ja puu voi taipua tuulessa katkeamatta. Laholla puulla tilanne on ikävämpi. Eivät erikoistutkija ja johtava tutkija tosin näin luonnehtineet lahon puun tilannetta. He eivät myöskään kertoneet, miksi yksi puu lahoaa ja vierestä toinen ei, miksi eräät puut kaatuvat, vaikka ne eivät olisikaan sisältä lahoja, ja millaisessa maaperässä kannattaisi kasvaa, että olisi suurempi todennäköisyys olla kaatumatta. 

Historian tunnilla puhuttiin Kuuban kriisistä. Olin monistanut oppilaille kustantajan laatiman tehtävän, jossa piti keksiä Hruštševille ja Kennedylle repliikkejä. Mitä he olisivat toisilleen sanoneet, jos tuolloin olisi jo ollut kuuma linja? Kummankin pään yläpuolella oli kaksi tyhjää valkoista puhekuplaa. Oppilaat olisivat halunneet kirjoittaa kupliin haistatteluja, mikä olisi voinut olla melkein viisasta. Minun piti vähän auttaa. Yritetäänpä nyt keksiä tänne repliikkejä, joista rakentuu tarina. Mitä Hruštšev sanoo ensin? Ei voi vain haistatella, koska lukija ei ymmärrä, mitä varten haistatellaan. 

Hruštšev ja Kennedy saivat lopulta puhekuplansa. He kuulostivat yhtä tyhmiltä, mitä pidän merkkinä onnistuneesta historian opettamisesta. Heidän repliikkinsä muistuttivat kovasti kahden seitsemäsluokkalaisen oppilaan repliikkejä edelliseltä välitunnilta, kun olin ollut valvojana. 

Tätä nykyä aamuissa parasta on sumu. Näyttää kuin se nousisi metsänreunasta ja kätkisi taakseen satumaailman, josta voi ilmestyä kauriita ja keijukaisia. Kerran tietä ei nähnyt kuin viisitoista metriä eteenpäin. Ajattelin Matti Nykästä, jolta toimittaja kysyi ennen suurmäen kisaa, näkeekö tuolta ylhäältä hyppyrin päähän asti. "Ei", vastasi Nykänen, "eikä näe edes puoliväliin." Sitten hän käveli ulos kuvasta. Kai hänen ruumiinsa tunsi, missä kohtaa pitää ponnistaa ja milloin maa on suksien alla.

Voihan sieltä sumusta tulla myös Viiltäjä-Jack, joskin olen taipuvainen kuvittelemaan sarjamurhaajia pikemmin ilta- kuin aamuihmisiksi. Viiltäjä-Jackilla ei ole vahakabinetissa kasvollista nukkea, koska kukaan ei tiedä, miltä hän näytti. Hän on varjo vain. Saattaa olla, että hän ei koskaan ollut yksi ihminen. Täkäläinen sarjakakkaajakin on nyt paljastunut väärinkäsitykseksi. Oli pahvikakkaa, ja harvat todelliset kakat olivat lasten tai muitten vahinkokakkaajien häpeäjätöksiä.  

Keskipäivästä asti on satanut taukoamatta. Ei tarvitse katsoa ulos ikkunasta ymmärtääkseen, että tuolla heiluu puita. Ne ääntelevät sateen yli. Minulla olisi koulussa pitkä musta sadeviitta, joka päällä voisin kävellä illan läpi ja pysyä kuivana. Marketista pitäisi hakea tuoretta leipää.

Kysymyksiä

 

Miltei aina, kun luen Hesarista Lasten tiedekysymyksiä, mietin, kuka minä olisin ollut niistä lapsista. Yleensä olisin halunnut olla joku muu kuin se, joka kuitenkin olisin ollut. Tänään olisin halunnut olla se, joka kysyi, mikä on tyhmintä, mitä voi tehdä. Silti tiedän, että valitettavasti olisin päätynyt kysymään, onko ihmisiä vai puita enemmän. En ole suuri kysyjä. Vastaus kysymykseeni olisi ollut helppo. Puita on enemmän, monta sataa kertaa enemmän kuin ihmisiä. Niin minulle olisi vastattu, ja siihen keskustelu olisi päättynyt. Jokainen ihminen voi saada yksityisesti halattavakseen monta sataa puuta. Jokainen ihminen voi saada myös monta kanaa, sillä siipikarjaa on enemmän kuin ihmisiä. Tätä ei kukaan kysynyt. Minua ei lainkaan ilahduta ajatus, että voisin kyniä ja paistaa vuodessa monta kanaa omaksi ruoakseni ja muilla olisi muut kanat.

Opetan paremmin matematiikkaa kuin äidinkieltä, vaikka minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Kielen opettaminen äidinkielisille puhujille on vaikeaa, ja asiaa vaikeuttaa se, että itse on opiskellut alaa. Kun jouduin ensimmäisen kerran opettamaan biologiaa, sain oppilailta paljon palautetta hyvästä opetuksesta. Se ei johtunut siitä, että olisin ollut merkittävä biologi ja tiennyt suunnattomasti luonnon toiminnasta, vaan täysin päinvastaisesta. En tiennyt luonnosta mitään ja jouduin opettelemaan kaikki asiat, ennen kuin opetin ne. Ymmärsin, kuinka ajattelee ihminen, jonka tietomäärä on vähäinen. Osasin ennakoida typerät kysymykset, sillä olin juuri itse kysynyt ne, ja vastasin niihin, ennen kuin niitä esitettiinkään. Kieltä opettaessani tuskastun, kun joku ei tiedä, mitä on "riemu", eikä tunnista lauseenvastikkeita. Kielen sääntöjä on vaikea opettaa, sillä kieli on täynnä säännöttömyyttä. 

Eilen opetin tekstin sidosteisuuden keinoja ja tulin ajatelleeksi, että minun blogiteksteissäni on vähänlaisesti sidosteisuutta. Sitä voisi hämmästellä, sillä kirjoitin kyllä aikoinani kelvollisia esseitä ja tenttivastauksia. Sidosteisuuden rakentaminen liittynee lukijan palvelemiseen. Jos haluaa, että tekstiä ymmärretään, sanojen, virkkeiden ja kappaleiden väleille on syytä pystyttää siltoja. Minun palveluhaluni vaihtelee. Kun tunnen olevani täällä yksin, ei ole tarvetta varmistaa, että tekstiäni ymmärrettäisiin. Ihan sama, vaikka en itsekään tietäisi, miten kappaleet liittyvät toisiinsa. Tämän päivän teksti on luullakseni sidosteisempi kuin tekstini keskimäärin. Olen siis sosiaalinen eli jännittynyt tänään. Tarkkailen itseäni. En ole mielessäni vaan ulkopuolellani.

Kampaamossa istuessani mietin, mitä minä olisin vastannut sille kuusivuotiaalle, joka tahtoi tietää, mikä oli tyhmintä, mitä voi tehdä. Hesariin vastaajaksi oli valittu käytännöllisen filosofian tutkija, joka lähestyi asiaa siltä kannalta, mitä tyhmyys voi tarkoittaa. Minä olisin saattanut keskittyä siihen, mikä on teko ja millä ehdoin on mielekästä sanoa, että voi tehdä jotakin. Onko ajatus teko? Onko voimisessa kyse siitä, että on jonkinlainen lupa?

Nimitin taannoin muuatta lasta tyhmäksi. Hän löi lippalakin pienemmän päästä maahan, noin vain, huvin vuoksi.  Pienempi säikähti. Hän ei ollut tehnyt eikä sanonut mitään. Ajatuksista en tietysti tiedä. Mutta minä juoksin lakinlyöjän eteen ja huusin: "Miten sinä voit olla noin tyhmä!" Tai ehkä se oli kysymys: "Miten sinä voit olla noin tyhmä?" Tunsin lyöjän hyvin. Hän ei ollut tyhmä. Itse asiassa hän oli aika älykäs lapsi. Siksi minä raivosinkin. 

Lakinlyöjä ei vastannut kysymykseeni käytännöllisen eikä teoreettisen filosofian näkökulmasta. Hän sanoi: "Womp womp." Eräänlainen dadaisti siis.

Kampaaja kysyi, missä minun jakaukseni kulkee. Monet vuodet vastasin, että en minä tiedä, missä milloinkin. Nyt olen oppinut, että vähän vasemmalla se kulkee. Vastasin niin ja heilautin vielä kättäni siihen suuntaan, jotta vastaukseni olisi painokas. "Kyllähän ne jakaukset itsensä osaavat asettaa minne tykkäävät", kampaaja sanoi ja alkoi naksutella saksiaan.

Hedelmäpuut

Remedios Varo

Annikin puista putoilee omenoita, eikä niitä kukaan kerää. Annikki ei itse taivu, Birgitta on sairaalassa eikä muita oikeastaan ole. Paitsi äiti. Annikki soitti ja kysyi, voisiko äiti tulla hakemaan omenat nurmikolta, että ne eivät menisi haaskuun. Ei äiti kykene kantamaan viiden kilon omensäkkejä, joten hän soitti avukseen Tuulikin, joka on juuri ollut lonkkaleikkauksessa. Tuulikki ajoi autonsa Annikin pihaan, ja äiti, joka oli ainoa taipuva vanhus, keräili omenat maasta säkkeihin. Sitten säkit pakattiin Tuulikin autoon. Äiti vei omat säkkinsä kotiin ja kirjoitti minulle, voisinko hakea omenoita ja keittää niistä itselleni sosetta, koska hän ei ehdi syödä kaikkea eikä sitä paitsi ole huomenna enää kotonakaan vaan Mikkelissä. Minä vastasin, että en minä mitään soseita keitä eikä O syö omenoita enkä minäkään viittä kiloa. Niin Annikin haaskunurmelta pelastetut omenat jäävät nyt äidin parvekkeelle. Ehkä joku syö niistä joskus muutaman. Jäniksille ja myyrille olisi voinut kelvata.

Latinassa omenaa ja pahaa tarkoittavat sanat näyttävät melkein samalta. Varhaislapsuuteni nokkeluustestejä oli arvoitus omenapuusta. Puussa oli omenoita. Kun puuta ravistettiin, ei puussa eikä maassa ollut omenoita. Miten se on mahdollista?

Inhosin omena-arvoitusta lapsena ja inhoan edelleen. Vastaus on nimittäin se, että alun perin puussa oli kaksi omenaa. Kun puuta ravistettiin, toinen omena putosi maahan. Siten omenoista ei voi puhua monikossa puussa eikä maassa. 

Puussa oli pahuutta. Kun sitä ravistettin, pahuudesta osa kolahti nurmikolle. Niin ei puu ollut enää kovin paha eikä maa järin hyvä. Myyrä kaivoi käytävän mullan alta maan päälle ja katsoi, millaista on, mutta ei se nähnyt mitään, koska oli liian valoisaa ja sen silmät olivat eläneet pimeässä niin pitkään, ettei sille ollut mitään iloa valosta. Siten se ei nähnyt pahaa eikä hyvää eikä edes taivasta. Se tunsi vain kostean mullan pienten pehmeitten jalkojensa alla ja haistoi kaikki lähimaailman hajut. Osittaispahuuteen jäänyt puu huojui hiljaa tuulessa myyrän päällä, ja kun syksy ennätti pitemmälle, syvänpunaiset lehdet leijailivat myyrän turkille, sillä kaikkien yllätykseksi puu olikin kirsikkapuu eikä omenapuu ja myyrä oli Zdeněk Milerin piirtämä. 

Elo puhui jossakin radiohaastattelussa ranskalaisesta animaatiosta, jossa veijarisatakieli laulaa, että elämä on hedelmä ja kuolema on kivi sen sisällä. Rakkaus on koko hedelmäpuu. 

Lapsena piti pelätä sitä, että vahingossa nielaisee kirsikan kiven ja sen takia mahassa alkaa kasvaa kirsikkapuu. En minä siihen tietenkään uskonut enkä siihenkään, että jos tuuli kääntyy, kun katsoo tahallaan kieroon, silmät jäävät sellaiseen asentoon. Mutta siltikään en tahtonut katsoa kieroon, vaikka Sisko yllytti, ja kirsikan kivien kanssa olin erityisen tarkka. Jostain syystä omenoissa ja appelsiineissa ei ollut tällaista vaaraa. Niiden siemenet minä nielaisin kokonaisina tai joskus pureskelin ne rikki, kun piti maistaa, miten väkevä siemen on.